Life from inside a coffee cup

au trapèze

2012-02-01T12:23:00.063+02:00

Aamukahvini lumihangessa jäähtymässä, minä siinä vieressä (ehkä) ja sormieni välissä aamun ensimmäinen savuke (varmasti). Nukuttuina vain vähäisiä tunteja, kylkiluissa kylmyys.
Oksennan aamupalan rutiininomaisella pakolla ja toivon hiljaa vain menettäväni tajuntani. Olen kasvanut yhä vieraammaksi todellisuudesta näinä yksinäisinä päivinä, en osaa itkeäkään, vaikka olo on niin raastava että haluaisin vain huutaa, tarvitsisin jonkun tähän juuri nyt, en pärjää yksin, mutta pysyn hiljaa uskaltamatta pyytää mitään keneltäkään.

Hae minut takaisin, pujota käsi monen kerroksen läpi iholle asti, niin kuin teit kesällä ja sait hengitykseni rauhoittumaan minuuteissa. Paitsi että ethän sinä enää nyt ole siinä silloin kun olen rikkinäisimmilläni, siltä puolelta itsessäni olen halunnut sinut säästää, ja sinua on jo aikaa sitten lakannut kiinnostamasta. Hulluus on kiinnostavaa vain jonkin aikaa, sen jälkeen se on enää vain banaalia, arkista, pateettista, ja onhan minustakin uutuudenviehätys kulunut jo aikaa sitten loppuun.

Trapetsi keinuu ja minä pidän toisella kädelläni kiinni. Enää ei ole turvaverkkoa mutta enää en siitä jaksa välittääkään: juuri nyt maahan osuminen tuntuu ajatuksena helpottavalta.

I'm a stroke away from you

2012-01-29T16:32:00.002+02:00

Väsymys painaa hartioita ja unilääkkeet ovat lopussa, kohta minäkin. Seuraava poliaika helmikuussa, harkitsen jaksanko mennä, ehkä olisi vain turvallisempaa unohtaa sekin.

Katson peiliin epämääräisen hämmennyksen vallassa, ymmärtämättä miten kasvoistani tuli nämä nykyiset, ruumiskaan ei tunnu omalta vaikka se tietyissä rajoissa tahtooni taipuukin. Minussa ei ole mitään mitä eivät vitamiinit korjaisi. Olenpa hoitanut tämän hyvin.

Teksti on lopussa, sanat valuneet ulos. Ajatukset eivät enää liiku. Kiharran hiukseni valtavaksi sotkuiseksi pilveksi ja ripustan korvani täyteen metallia, ulkonäkökeskeisyys, turhamaisuus, keskittymisen siihen riittäessä piirrän tai luen jopa puolikkaan lehden. Laiska, tyhmä ja itsekeskeinen, katkera, ylpeä ja kateellinen. Olisi minulla koulutöitäkin mutta en ole taas vaihteeksi ollut Liisankadulla kuin muutaman hassun tunnin koko viikolla, olisinhan voinut soittaa tai lähettää viestejä ja pitää ihmissuhteita vielä edes tilapäisesti voimassaolevina, mutta miksi tekisin mitään sellaista, niin, kaikenhan voi lopulta kuitenkin pistää palasiksi.

Ja lopulta minua inhottaa jopa tämä tekstini, kirjoitukseni, naiivit ja hyödyttömät rivit. Sormet naputtavat levottomasti lattian pintaa (en osaa enää istua tuoleilla) ja aavistelen uusia unettomia öitä jotka täytän teekannullisilla ja tekemättömillä töillä, kahvilla kun kello tulee viisi ja kiroan ettei aamuyöllä voi soittaa kerrostalossa. Kello kuuteen mennessä toinen minä on sukeltanut pintaan, se hymyilee peilille eilisen meikit naamassa ja yhä ne samat kiharat hiuksissa, koska kaikki on hyvin, kaikki on niin hyvin ja ehjää ja onnellista, (pidättekö minusta nyt?).

Ihosta ulos

2012-01-27T00:53:00.001+02:00

Kannan tummia värejä sydämessäni (lihas jolla ei ole tunteita) enkä osaa enää kirjoittaa tapahtuvista asioista, tai ehkäpä minulle ei tapahdukaan mitään; kaikesta huolimatta aamut ovat yhä valoisia ja pääni sisältö yhä sekaisin.

Minä vain istun ja odotan, mitä, en tiedä. Ehkä sitä että ajaudun yli jonkin rajan jonka takaa ei ole paluuta, ehkä sitä että tämä huone lakkaisi vihdoinkin pyörimästä ympärilläni ja sydämeni (fyysinen) lakkaisi vääntymästä niin kipeille solmuille rintalastan ympärille.

Muut hälisevät penkkareista, abiristeilystä, karkeista ja haalareista ja viimeisestä koulupäivästä, katson hämmentyneenä vierestä tietämättä mihin näistä viiteryhmistä enää kuulun, en kai mihinkään. Ensi viikon maanantain piti olla minunkin viimeinen koulupäiväni, mutta kuinkas sitten kävikään; koko syksyn olen vain pysynyt paikoillani saamatta aikaan oikeastaan mitään, ja puoli vuotta lisää lukioon ei tullutkaan yhtäkkiä yllätyksenä.

Koulun, kahvilakäyntien ja lukujärjestysten kurssimuutosten sijaan päiväni täyttivät erimuotoiset ja -kokoiset lääkkeet, poliklinikkakäynnit, lähetteet, verikokeet, julkisissa vessoissa oksentaminen, teeveden keittäminen, veritahrat polvissa. Ja nyt muut eteenpäin matkaavat, minä en. Olen pahoillani, kaikki rakkaani, mutta kahdentoista yhteisen vuoden jälkeen saatte laulaa Gaudeamus igiturinne ilman minua.

Päivät ovat kuulaita ja hauraita mutta nukun niiden ohi. Ehkä näin on parempi, tuntuu etten osannut tätä elämäleikkiä kuitenkaan koskaan oikein kuten muut lapset, ja unissani voin sentään murtautua tästä ihosta ulos, vaikka hereillä ollessani se minut vangitseekin.

ja äkkiä onkin aamu

2012-01-21T15:17:00.002+02:00

Pakenen aamulla heti herättyäni takaisin huoneeni turvalliseen hämärään läpi lumisen maiseman tahtomatta ajatella eilistä, harkitsemattomia viestejä, huolestuneita puheiluita, yötä jonka makasin valveilla kunnes painajaiset ottivat vallan (mielenkiintoista kuinka kauas toisesta saattoi vetäytyä niiden vähien senttien puitteissa, jotka kapea patja tarjosi).

Kotona riisuudun varovaisesti, astun vaa'alle ja kirjaan lukeman. Kiskon vaatteet päälleni kohmeisin, hitain sormin ja tassuttelen hiljaa keittiöön. Rutiinin tuoma rauha on hämmästyttävä konkreettisesti havaittava asia. (Toinen hämmästys: olen oppinut alkukankeuden jälkeen hyvin nopeasti sanomaan Kilpolantietä kodiksi, olkoon se merkkinä hyvästä.)
Lasken miljoonannen kupilliseni kahvia jäähtymään ikkunalaudalle lautasen viereen ja tarkastelen haalean kiinnostuneena millä taajuudella sydämeni tänään lyö, löydänkö sen rytmin tällä kertaa. Korvissa humisee ja alan pikkuhiljaa tajuta olevani taas kerran askelen kauempana järjestä. Enää tarvitsee vain odottaa iltaa, vaikka voisinkin yhtä hyvin nyt ottaa kaksinkertaisen annoksen unilääkkeitä ja nukahtaa tämänkin päivän pois.

En halua puhua siitä

2012-01-17T21:10:00.002+02:00

Sinä puhut silmät harhaillen ja minun pöydälle unohtamani rannekoru sormissasi (et tunne oloasi koskaan mukavaksi puhuessasi pitkään ellet tee jotain käsilläsi) ja kerrot rauhallisesti
kaiken
mitä tiedän jo.
Osasta valehtelet vieläkin.

C'est la vie, minä sanon ja nauran päälle.

niin, minun pitäisi kai olla aika hajalla, mutta en ole. Tunnen vain kylmää. Melkein hymyilen kuunnellessani Paper planesia ja tajutessani itseni osaksi toistuvaa menneisyyttä ja samalla niin merkityksettömäksi, nukun päivien ohi ja tunnen pakkasen hiipivän ylös käsivarsia. Sait minut ottamaan käyttöön vanhat puolustusmekanismini puolivahingossa, tekemään kaikkeni ettei minun tarvitsisi ajatella.
Nyt ajattelu on helppoa, sillä tunteet ovat aikaa sitten menneet hulluuden tieltä: en minä ole syödä osannut pitkiin aikoihin mutta kiitos tästäkin. Suljen tämän romahduksen syliini hymyillen, kiedon käteni sen ympärille joka minut rikkoi: juoksin pakoon kaikkea niin pitkään mutta nyt sokeutta on enää myöhäistä toivoa takaisin.

Let me fall out the window with confetti in my hair

2012-01-13T00:35:00.002+02:00

Tom Waits soi enkä minä voi lakata ajattelemasta, en vaikka tiedän sen olevan pahaksi minulle. Entäpä sitten, eihän tällä kaikella ole juurikaan väliä. Alas, alas, alas minä putoan ja silläkään ei ole juuri väliä. Mikään ei ole erityisen huonosti, ei, ei sillä että sillä olisi merkitystä vaikka kaikki olisikin päin helvettiä.

Excuse me while I sharpen my nails,
and just who are you this time?
You look rather tired. Are you pretending to love?
Well I hear that it pays well.

Olen sekava ja tärisevä ja säikyn itsekin kalpeita kasvojani peilissä, kyllä, minä kadun montaa asiaa viime päivistäni mutta kaikki on kuitenkin niin vaimeaa etten jaksa liiemmin kiinnostua.
Maalaan huuleni, hymyilen vähän. Mad as a hatter, sanoo peilikuva. Ja sekin on totta ja suloisen yhdentekevää. Minä leijun pari senttiä lattian yläpuolella, pyörin ympäri ympäri ja suljen sanat hampaitteni taakse. Silmiin kirjoitan liian surullinen kertoakseni, subjekti unohtuu, ashes, ashes, merkityksetöntä. Well I hear that it pays well. Enkä nuku tänäkään yönä, siihen sydän lyö aivan liian lujaa.

and tango 'til they're sore

2012-01-10T22:17:00.000+02:00

Kellun tunnottomana läpi päivien, huoneessani tavarat ovat jo asettuneet paikoilleen, minä en, yksin näissä liian monessa neliömetrissä yhdelle ihmiselle minä siivoan, soitan, kirjoitan sormet täristen, juon kahvia rumasta kupista jossa on jonkun toisen nimi, unohdan tuoremehulasin kirjahyllyyn.

Pidän pääni tyhjänä, ei ajatuksia ei ajatuksia ei, muuten minä menen rikki näistä valheista joita en voi pyyhkiä mielestäni (miten olen voinut olla niin typerä) mutta katson niiden ohi, en uskalla rakastaa mutten päästää irtikään (pelkuri, Angsthase, bloody coward!).

Mutta hymy minulla on yhä milloin vain haluan, ja kun keskityn ajattelemaan tarpeeksi mitä kaikkea on pakko tehdä, miten kaikki täytyy tehdä nyt heti, nyt, muuten en ehdi ajoissa, menetän mahdollisuuteni (mihin?), olen myöhässä, on jo kiire!, ajatukset lakkaavat hetkeksi huutamasta päässäni (hiljaisuus, Stille, silence, tystnad).

Olen aina ollut viehtynyt näihin kausiin, joina olen enemmänkin mekaaninen nukke kuin mitään muuta (kone on ihmistä onnellisempi), ja tiedän olevani muillekin mieluisampi näin. Ei sotkua, ei hankaluuksia: ei lapsellista kiukuttelua, kiusallisia itkukohtauksia tai rasittavaa, turhaa valitusta. Puhtaampi, hymyilevämpi, hieman parempi versio minusta.
Jatkan kirjoittamista kunnes taivas vaalenee, katsotaan vielä miten paljon saan itsestäni irti, miten kauas rajoiltani voin harhautua nyt kun en enää välitä siitä missä ne kulkevat.

Olen hyvin pahoillani, mutta en jostain syystä osaa lopettaa tätä kirjoitusta järjellisesti tai oikeastaan lopettaa sitä ollenkaan: taidan olla hukannut kyvyn kirjoittaa loppuja, olivat ne sitten onnellisia tai onnettomia.

Kyynikon syntymä

2011-12-26T23:47:00.000+02:00

Vajoan omaan hiljaiseen maailmaani, sulkeudun itseeni samalla kun päivänvalossa leikin normaalia ja iloista, öisin on tarpeeksi aikaa olla enää itkemättä tyynyä vasten, koska se oli pateettista alun alkaenkin ja koska kyyneleeni kuivuivat jo kauan sitten.

Sanatkin ovat lopussa. Minua huimaa. Enkä minä tiedä, en tiedä mitään. Pidän puhelimen suljettuna ja vastailen viesteihin hajamielisesti ja hieman tylysti, työnnän ihmiset käsivarren mitan päähän. En minä tarvitse teitä, enhän. En minä tarvitse mitään. Tyhmä tyttö, miten kuvittelinkin joskus kuuluvani johonkin, todellisuudessa olen yhä sama kuin se viidesluokkalainen katsomassa ikkunalasin läpi lapsia koulunpihalla, pysähtynyt siihen hetkeen, jona tajusin että tämä on täsmälleen niin lähelle kuin koskaan pääsen ihmisten maailmaa.

Lasi on edessäni, kylmä kaksinkertainen kalvo valkoisissa kehyksissään. Valossa se miltei näyttää katoavan mutta tiedän sen olevan siinä, voin aavistaa sen vaikka silmäni ovat suljetut. Avaan silmät ja painan vasemman käteni lasia vasten sormi kerrallaan, kämmen viimeisenä. Heikko pyyntö. Näe minut. Huomaa minut. Esse est percipi, oleminen on havaituksi tulemista, tahdon vain olla olemassa, anna minun olla oleva ja lihaa ja verta kuten te muut.

Mutta lopulta, ehkä koska en koskaan jaksanut tai osannut uskoa satukirjojen prinsseihin, siihen oikeaan, tosirakkauteen tai ihmisten hyvyyteen, kukaan ei koskaan tule.
Lapset leikkivät yhä pihalla. Ikkuna huurtuu sormieni ympäriltä ja viidesluokkalainen minä opin, vuosikausien haavojen jälkeen yhdessä hetkessä, kyseenalaistamaan kaiken ja karkottamaan epäilyillä jokaisen, joka enää yrittää olla minulle muuta kuin julma, sillä kaikki kaunis on petollista.

Niin minun katseeni kylmenee, niin syntyy kyynikko, niin kasvaa tytösta aikuinen. Hiljaisena talvipäivänä miltei seitsemän vuotta sitten, yhdessä niistä taloista joissa eräs toinen fraasi on toteuttanut itseään jo viisi vuotta siihen päivään mennessä: homo homini lupus.

Kello 2:37 pakkaan yhä laatikoita

2011-12-18T02:38:00.003+02:00

Pakkailen tavaroita laatikoihin ja kuuntelen lisää levotonta musiikkia, here began all my dreams, the saddest thing I've ever seen. Enää kaksi viikkoa ja sitten olen vapaa osasta siitä, mikä sitoo minua häiriööni, tiedän etten osaa koskaan selittää miksi juuri tämä talo, juuri nämä seinät ja ikkunat ja lattiat saavat minut niin sekaisin.
Täällä on muistoja, ei niin paljon kuin Roihuvuoressa; paljon hyviä muistoja. Mutta täällä muistotkin ovat erilaisia. Tämän talon muistot ovat muistoja hulluudesta ja helvetistä, muistoja jotka astuvat irti seinistä ja kuiskivat korviin, ja jokainen niistä sanoo sinä olet väärä.
Ja niin minä muutun, rakennan itselleni uudet kasvot kerran toisensa jälkeen, yritän epätoivoisesti olla joku muu.

So I meet you at the cemetry gates
Keats and Yeats are on your side
While Wilde is on mine

Jatkuva muutos on väsyttänyt minut, mutta huitaisen uupumuksen sivuun, sillä tänään minä pakkaan. Pakkaan tavaroita laatikoihin ja pysähdyn nostamaan hiukset ylös takaraivolle, kiinnitän ne lyijykynällä. Kirjan sivut kääntyvät ja silmäni painuvat kiinni, unessa ne näkevät enää pelkkää mustaa.
En välitä vaikka minuun sattuisi, vaikka menisin kuinka pahasti säröille, ja se tekee minusta surullisella tavalla pelottoman, arvaamattoman. Hetkenä minä tahansa voin astua harhaan, eikä siellä mihin olen matkalla ole enää turvaverkkoa.

And I meet you at the cemetry gates
Keats and Yeats are on your side
But you lose
'Cause weird lover Wilde is on mine.

High as a kite

2011-12-14T12:29:00.045+02:00

Saatan sinut portaita alas, päästät irti kädestäni ja katoat kulman taakse hymyillen. Minä istun portaiden eteen ja annan tärinän käsissäni näkyä vasta sitten. Aamu on valoisa ympärilläni, jossain kulkee ambulanssi, kasvoilleni tippuu vesipisaroita. Nämä päivät Vallilassa ovat olleet niin hyviä että on sääli joutua lähtemään jo nyt. En ole nukkunut yhtään yötä yksin ja ehkä siksi en ole tarvinnut lääkkeitäkään, vaikka kaikesta unesta huolimatta olen joka päivä entistä väsyneempi.

Koulunkäyntini on vaihteeksi aivan naurettavaa, en vastaa viesteihin enkä puhelimeen mutta olen kovin rakastunut uuteen soittimeeni. Olen aivan tyhjä, täynnä tärisevää kofeiinienergiaa, nauran paljon ja puhun nopeasti ja kompastelen portaissa. Pelkkää hymyä ja silmiä ja käsien nopeita liikkeitä, on totta että tähän jää koukkuun, tähän painottomaan oloon. Sokerihumalassa omasta maanisesta iloisuudestani teen yo-vihon yhdeltä istumalta kokonaan, keitän lisää kahvia ja keksin lisää tekemistä, luen kirjan toisensa jälkeen ja kiedon ympärilleni yhä useamman vaatekerroksen kykenemättä silti tuntemaan lämpöä. Tiedän että minun kaiken tämän naurettavan juoksentelun sijaan pitäisi kaivata jalkoja jotka koskevat maahan ja ihmisiä joista minun kuuluisi välittää, mutta en onnistu siinäkään. Musiikki on nopeaa, se sopii sydämeni hakkaavaan rytmiin ja impulsiivisiin ajatuskulkuihin, rauhaa en koskaan löydä mutta sitä tuskin koskaan etsinkään.

Lopulta laskeudun hysteriasta takaisin tuttuun epävarmuuteen. Maailma ei lakkaa pyörimästä ja minun on vieläkin vaikeaa luottaa, olla tässä, i feel that, i oughta learn, you dont need me, just stop kidding myself, puhallan savua suustani suljetuin silmin ja lasken askeleet hyppiessäni portaat ylös, käyttäydyn kuin olisin järjissäni. Vähän teetä ja tupakkaa, kaikki on taas normaalia vaikka tiedänkin että tänään minun on maalattava hymy kasvoilleni saadakseni sen pysymään siinä tarpeeksi pitkään, se on kuitenkin riittävästi huijaamaan aivan jokaista.

Mutta aurinko laski, armottomasti

2011-12-07T23:28:00.000+02:00

“There are women in my closet, hanging on the hangers. A different woman for each suit, each dress, each pair of shoes. I hoard clothes. My makeup spills from the bathroom drawers, and there are different women for different lipsticks.”
― Marya Hornbacher

Käsitykseni siitä, millainen olen muiden silmin, on hyvin heikko. Nuorempana olin kirjava. Hiukseni vaihtelivat väriä harvasen viikko (en oikeastaan tiedä miksi pidin esimerkiksi vaaleanpunaisia hiuksia kivoina, eivät ne minulle sopineet) ja polvisukkieni ja mekkoni kankaissa toistuivat uhmakkaan kirkkaina asuurinsiniset, karmiininpunaiset, viridianinvihreät raidat. Akvarellivärejä. Tuubista saatavaa murtamatonta pirteyttä. Minä hehkuin itsepäisen värikkäänä kuin olisin halunnut jotenkin alleviivata olemassaoloani, halunnut herättää huomiota.

Nykyään yritän sulautua joukkoon. Käytän mustia löysiä takkeja, ruskeita korottomia saappaita, harmaita kaulaliinoja ja haaleansinisiä laukkuja näyttääkseni kaikin puolin tavalliselta. En käytä liikaa värejä pistääkseni silmään, en pue liikaa mustaakaan. Hiukseni ovat mitäänsanomattoman puolipitkät. Silti en saa rauhaa siltä tunteelta, että olen aina yhtä vieras, muukalainen ihmisten keskellä, ja että se näkyy.

Ehkä vieraatkin näkevät valvotut yöt silmien alla, ahdistuksen tummina varjoina iiriksissä, tupakkaa pitelevien sormien tärinän (hypoglykemiaan minä olen liian lihava). Tai ehkä minut paljastavat meikillä suojamuuriksi maalaamani nukenkasvot, liian monesti pois itketty ja uudelleen maalattu maskara, iho joka on meikkivoiteen alla kalpea ja jota vasten huulet näyttävät liian räikeiltä ja punaisilta, kuin ne olisivat ainoa kohta jossa verta enää kiertää. Olen enää haamu, pelkkä haalea kuvajainen todellisesta ihmisestä. Ei siis ihmekään jaksan vain puoliksi elää, eihän?

Nyt on jo talvi, kouluni on taas alkanut, ja minun pitäisi yhtäkkiä olla taas ihminen ja normaali (mutta eihän se niin mene, ei mikään koskaan ole kuin kuvitelmissa). Ehkä onnistun lopulta olemaan sellainen kuin kaikki haluavat, edes näennäisesti, valitsemaan sen oikean minän oikeasta henkarista, ehkä en. Ja minun pitäisi olla jo terve.

How things turn out to be

2011-12-04T22:07:00.000+02:00

On ilta ja tuuli ujeltaa läpi kaupungin, minä kävelen nopeasti, kengänkannat naksuttavat säännöllistä rytmiä asvaltin pintaan. Käännyn oikeaan ja toisen risteyksen kohdalla rappukäytävän ovella minua ollaan vastassa. Portaat ylös ja sitten puhetta ja naurua ja ihmisiä, olen liian humalassa ollakseni tänään järkevä mutta pidän teistä kaikista, siitä miten ymmärrätte ja olette turvallisia ja tuttuja ja lämpimiä, teidän kanssanne minun on hyvä. Istun lattialla ja juon punaviiniä kahvikupista, ja vaikka minun ei ole lämmin täälläkään, olen paljon enemmän teidän kanssanne kuin muualla.

Muistan kun kesällä olimme ne päivät sinun luonasi, kun ilma oli tummaa ja tuoksui kesältä ja me poltimme järjettömiä määriä tupakkaa kukin ja nauroimme käheästi ja huoletta. Olin melkein iloinen niinä aamuina, jotka olivat lautapelejä ja lehtien lukemista ja lyijykynäluonnoksia. Kahvia piti aina keittää vähintään kolmelle ihmiselle, kaikki oli jotenkin niin mutkatonta ja rauhallista ja tuntui kuin olisin saattanut olla varma sinustakin.

You can call it what you want, you can call me anything you want, you can call us what you want

ja muistan miten sydän hakkasi silloinkin jos hipaisit minua edes sormenpäilläsi.

Tänä iltana vältän katsomasta sinua kohti, niin ei saa tehdä, se on liikaa. Puhun vilkkaasti englantia toisten kanssa, jatkan keskustelua, lopulta nukahdan yksin vieraassa sängyssä onnellisena siitä unohduksesta jonka unessa saavuttaa. Aamulla kävelen kanssasi pois pitkin katuja taivaan vaaletessa hitaasti yllämme, en uskalla tarttua käteesi sillä olen yhä liian kaukana eikä nyt ole enää heinäkuu.

(give me something new please, something I can love)

Anna Järvinen sanoi sen kauniimmin

2011-11-26T16:00:00.002+02:00

(vaikka liika sentimentaalisuus onkin oma helmasyntini ja siksi erityisen ärsyttävää.)

Det räcker med tårarna nu,
det räcker med sårade dagarna, du.

Joskus sitä tarvitsee kolmen päivän autiosaarielämän ja liian monta huolestunutta ihmistä ennen kuin ymmärtää ettei näin voi jatkua, että nyt riittää.

Tears for affairs

2011-11-23T11:13:00.116+02:00

Kello yhdeksältä palaan kotiin, kissat ovat kohteliaan hämmästyneinä vastassa ovella ja pyörivät jaloissa luullen epätavallisen aikaisen saapumiseni tarkoittavan ylimääräistä ruoka-aikaa. Silittelen pelokkainta niistä, isoksi kasvanutta pientä rakkaintani hajamielisesti sen hieroessa päätään poskeani vasten, sinua minun tulee ikävä kun en enää ole täällä. Kissa nuuskii kaulaani epäluuloisen näköisenä, oudoksuen vierasta tuoksua. Naurattaa, vieroksunhan minä itsekin itseäni näinä myöhäisinä aamuina.

Verikokeissa minusta kiskotaan taas liian monta putkea verta, kylmyys leviää pitkin käsivartta, yritän karkottaa sitä teellä ja vielä yhdellä villapaidalla kuitenkaan onnistumatta. Äiti on iloinen kirjoitusten tuloksista ja siitä että jaksan vaihteeksi nousta ylös ja tehdä asioita, minä hymyilen ja ajattelen kylmiä ja välinpitämättömiä kasvojeni takana, korvaan haavateipin ja sideharson lastenlaastarilla ja leikin eläväni. Ehkä kaikki on hyvin jos maalaan kasvoille vähän väriä poskipunalla ja varjot silmien alta piiloon valkoisella ja teen niinkuin muut sanovat.

Ei saa itkeä. Pitää vain jatkaa matkaa eteenpäin, varoen virheliikkeitä, ne voisivat särkeä kaiken. Ei saa pelätä, epäillä, kyseenalaistaa, se on kaikki turhaa. Pitää olla astumatta laattojen saumoille, juoda kahvi hitaasti ja ilman sokeria ja silittää hiuksia oikeassa kulmassa ettei vain satuta; kun keskittyy yksityiskohtiin, voi silloin tällöin tuntea kummallista rauhaa, vaikka olisikin unohtanut unilääkkeet ja makaisi taas kerran yksin valveilla puoliksi jonkun toisen unessa.

Jamais avant le coucher du soleil

2011-11-20T23:15:00.001+02:00

Sekavuus. Liikun sumussa ja puoliväsyneenä koko ajan, mikä tämä on onko tämä minun elämäni miten tästä yhtäkkiä tälläistä tuli, en näe polkua takanani.
Muistelemisen ja vertailun aika olisi kaiketi vasta jouluna tai uutenavuotena, mutta tällä kertaa mieleni on etuajassa. Puoli vuotta sitten kävin soittotunneilla viikoittain, olin juuri saanut valmiiksi kuvataiteen opinnäytetyöni. Olin osa-aikatöissä. Koulunkäynnissä ei juuri moitittavaa, jatko-opiskelusuunnitelmat laadittuina. Pitkässä suhteessa. Ei hoitokontaktia. Vihkot täynnä piirrustuksia ja luonnoksia ystävistä. Hulluus: pinnan alla, kahlittuna, piilossa. Päivisin olin normaali, näennäisen iloinen.

Sitten tuli kesä, ja kuten kirjoitin, tapahtui kummia. Viimeisen puolen vuoden lävitse olen eristäytynyt, paiskonut ovia ja polttanut siltoja, juossut karkuun ahdistusta, oksentanut, itkenyt, huutanut ja tapellut itseni tähän hetkeen. Mitä minusta on jäljellä? Koulunkäynti hajoaa kasaan. Keskeytysmerkintöjä, puuttuvia kurssitöitä, poissaoloja. Epävarmuus tulevaisuudesta. Ihmissuhteita, joista en enää itsekään tiedä miten tähän päädyttiin, en ymmärrä mitään. Panikoitua pakkososiaalisuutta. Entinen poikaystävä (puolentoista vuoden jälkeen minä jätän ilman kyyneleitä, lopetan koko jutun kuin seinään, tunteettomana). Tahmeita baarinlattioita ja epäselvää musiikkia, senkertaisen vieraan kädet lanteillani. Peruttuja soittotunteja, kotona vietettyjä päiviä, itsekidutusta. Viikoittaiset käynnit ensin Tallinnanaukiolla, sitten Välskärinkadulla, ylitsevuotava itseinho. Hulluus: vapaana, ilmassa, tukehduttavana ja kaikennielevänä. Päivistä on tullut sumua josta harvoin jaksan nousta.

En osaa lopettaa kirjoittamistakaan. Kahvikupistani on tullut hupsista huomaamattani ahdistusblogi ja kirjoitustyylistäni aiempaa kryptisempi. Tekstit ovat liian pitkiä. En välitä. Sanat on pakko laittaa jonnekin. En osaa enää ymmärtää ketään kuten ennen, en päästää yhtä lähelle, sanat pysyttelevät sisälläni, polttavat, kunnes olen vuodattanut ne johonkin. Silloin tällöin mietin mikä minuun meni, miksi tuhosin kaiken entisen? Kulissit olivat niin kauniit ja joskus osasin rakastaakin, ja rakkaus oli silloin tällöin kaunista eikä vain raadollista.

Yhtäkkiä en pystynyt enää teeskentelemään, ja sitten kaikki alkoikin jo hajota.

And I face myself in reason

2011-11-14T02:02:00.000+02:00

Huone täyttyy valosta, makaan hereillä ja katselen ruskeita hiuksia tyynyllä vieressäni, keräilen eilisillan muistot, huokaisen ja nousen, keitän teetä. Aamu haihtuu nopeasti kuten yleensäkin kun herään aikaisin, Yliskylä on sumuinen eikä takapihalta näe kirjastolle asti.

Kohta minun on aika lähteä täältä. En vain osaa vieläkään elää mutta mitä sitten.

Unissa minulle on vain painajaisia, hereillä taas tunnun tekevän kaiken väärin. Vihaan epäjärjestelmällisyyttäni ja sotkuisuuttani, ääntäni, sitä miten puhun liian kovaa ja nauran väärässä kohtaa. Miten valitsen väärät sanat ja eleet, en koskaan saa sanotuksi mitä tarkoitan. Satutan tarkoittamatta ja hukkaan kaikki tavarani. Miten lapsellista.
Oliko tämä aina tälläistä? Istun huoneeni lattialla odottelemassa illan pimenemistä, aamun valkenemista, askeleita pihan betonilaatoille. Haalea välinpitämättömyys rintakehässä, viekää aseet, annan pois kaiken millä voi puolustautua. Aikanaan yö tulee, mustana ja kerta kerralta kylmempänä, ja minä heräilen unista yksinäisyyteen vasta myöhemmin.

Kukaan ei halua enempää sirpaleita

2011-11-10T00:15:00.002+02:00

Valvon yöt tai heräilen aamuyöstä saamatta enää unta, omahoitaja lupaa vahvempia lääkkeitä ja minä sanon kiitos. Juoksen portaat alas ja harpon aulan läpi ulos Välskärinkadulta, en ole koskaan pitänyt sairaaloista, viime aikoina vastenmielisyyteni niitä kohtaan on vain kasvanut. Tilaan Töölöntorilla kahvin ja kaivan kännykän esiin, soitan serkulleni. Se on päättänyt pitää minut elämässä kiinni, vie minut lempeästi mutta hyvin päättäväisesti asuntoonsa Arabiassa, keittää kahvia ja puhelee, polttaa kanssani tupakkaa parvekkeella. Kun lähden, on jo pimeää, hymyilen kävellessäni ratikkapysäkille.

Kaikki on hyvin kunnes avaan kotioven. Huudon alkaessa suljen silmät ja avaan ne ja tiedän, että katsoessani äitiäni uudestaan silmissäni ei ole enää minkäänlaista ilmettä ja kasvoni ovat aivan valkeat ja liikkumattomat. Olen kyllästynyt tähän jo aikaa sitten, enää ei ole jäljellä mitään tunteita, ei itkua eikä huutoa, ei reaktioita. En ole kuitenkaan koskaan oikeanlainen eikä äiti koskaan ymmärrä etten minä tätä kaikkea pahuuttani tee. Siksi huuto ei enää tavoita minua, ei kosketa enää. Olen vain niin kovin väsynyt, ja kaipaan muualle, minne tahansa muualle, vaikka tiedän sen mahdottomaksi.

Liikaa ajatuksia jotka puhuvat toistensa päälle, enkä osaa kirjoittaakaan sinusta, se on aina ollut hankalaa. Silloin tällöin silmissäsi on jotakin, mistä en aivan saa kiinni, ohikiitävän hetken vain, mutta kuitenkin. Annan sen mennä kyselemättä, sinä kerrot jos haluat eli yleensä et: ehkä olen vääränlainen. En haluaisi herätä todellisuuteen vielä, vaikka tämä olisikin vain unta, illuusiota, harhaa. Anna minun nukkua vielä hetki.

Uimisesta

2011-11-07T04:21:00.000+02:00

Olen kolmentoista, seison Vuosaaren uimahallin lyhyen radan päädyssä, vedän henkeä ja hyppään. Vesi on vaaleansinistä ja näyttää epämääräisen kliiniseltä, keinotekoiselta. Hengitän kloorin tuoksua sisääni joka toisella potkulla, sen haju tarttuu ihoon ja hiuksiin kaikesta peseytymisestä huolimatta, mutta ennen pitkää siihen tottuu, kuten kaikkeen muuhunkin.

Raajat liikkuvat tuhansien toistojen tuomalla varmuudella kuin automaattiohjauksella. Pikkulapsena pelkäsin syvää vettä ja sen loputtomuutta, mutta nyt se tuo vain mahdollisuuden sukeltaa syvemmälle, olla enemmän veden alla kuin läsnä pinnan yläpuolella olevassa maailmassa. Se on helpottavaa. Vesi vaimentaa kaiken, tekee kaikesta yksinkertaista.
Vedessä minulla on tarkoitus: on päästävä eteenpäin. Kaikki muu tuota yhtä pyrkimystä lukuunottamatta katoaa. Muutun epävarman ja ristiriitaisen ihmisen sijaan mekaaniseksi olioksi, minusta tulee funktionaalinen, järjellinen, tavoitteellinen. Minusta tulee liike. Ajatukset katoavat yksi kerrallaan mielestäni, kolme ajatusta kaksi ajatusta yksi ajatus, ja hetken ajan aivan tyhjä mieli, liikkeiden puhtaan rikkumattomat kaaret, renkaat veden pinnassa.

Nyt, kun olen kahdeksantoista, olen unohtanut miten uidaan. Kyllä minä vedessä pysyn edelleen pinnalla, mutta ajatukseni viipyilevät muualla, sotkevat potkut ja rikkovat hengityksen rytmin.
Minulle ei ole enää helpotusta. Ei mitään, mikä yksinkertaistaisi asioita tai vaimentaisi jatkuvaa ahdistusta. Ajelehdin päivästä toiseen enkä tiedä miten voisin muuttua takaisin liikkeeksi, takaisin siksi tytöksi jolle elämä oli vielä edes hetkittäin järjellisen näköistä, jolle muutama kilometri allasta riitti tauoksi maailmasta ja levottomista ajatuksista.

Jonain päivänä sinun on annettava minun upota tai uida aivan omillani, aivan yksin, sanon äidille. Äiti vastaa että sehän tässä pelottaakin.

Mutta minä en enää pelkää syvää vettä.

your songs remind me of swimming, but somehow I forgot

2011-11-02T11:15:00.078+02:00

Kuuntelen musiikkia, sun omaa, juoksen paikasta toiseen ja itken väärissä raitiovaunuissa, mun omaa, kotona hartiani ovat kireät ja pää täynnä sumua silmien taakse pakotetuista kyyneleistä, tuntuu että jonain hetkenä kalloni räjähtää siitä kaikesta suolavedestä jonka olen varastoinut jonnekin sen sisälle.

En tiedä, mikä minua auttaisi. Enkä osaa vieläkään soittaa kellekään ahdistuksen iskiessä. Luen vain Ann Heberleinia ja tulen hänen tapaansa tulokseen ei se ole kenenkään syy etten minä osaa elää. Ja kenelle silloin soitetaan kun ei osata elää? Aivan oikein, ei kellekään. Ei ole kohteliasta vaivata toisia sellaisilla ajatuksilla. Ne on viisainta pitää lukituissa laatikoissa, lasipurkeissa, vaa'an numeroissa, kylpyhuoneen seinien sisällä ja päästää ulos vasta sinä hetkenä kello neljä aamulla kun valvoo yksin, katsot omaa untas etkä huomaa mua. En minä voi kertoa, en voi puhua. Pelkään rikkovani kaiken.

Aamu koittaa, harmaa taivas ja kylmät pilvet. Sanot huomenta, kampaan hiukset nutturalle ja puen päälleni monen monta kerrosta kangasta jotka peittävät inhottavuuteni, tekevät sen helpommaksi hyväksyä. Taidan olla kaikesta huolimatta vähän vieras itsellenikin tässä sängynlaidalla istuessani, tuntematon, mutta en tiedä vielä onko se hyvä vai huono asia. Annan hiusten kasvaa vähän lisää, käännän selkäni menneelle, hymyilen pienesti. En ymmärrä miten tai miksi päädyin tähän, saa nähdä mihin jatkan seuraavaksi. Eksyksiin löytää onneksi aina.

When I am falling, I am at peace

2011-10-29T09:32:00.000+03:00

Vanhat tavat, pelot ja säännöt palaavat luokseni taas ja minusta tuntuu samaan aikaan petollisen onnelliselta ja epätoivoiselta sillä eikö tässä ole oltu jo kerran, mutta kuinka sattuikaan, olen eksyksissä taas. Juostessa askelet ovat kuitenkin yhtä kevyitä kuin ennenkin, lokakuinen Aittasaari on kalpeankeltaisia lehtiä täynnä ja aamuilma virtaa viileänä ympärillä samalla kun pohdin, minkälaisen tatuoinnin ottaisin sitten joskus. Vähän surullinen olo mutta ei se mitään, olen kuitenkin jaksanut selvitellä ja selitellä koko viikon, olla kuten pitääkin. Soittaminen on rauhoittanut kaikkea, se suojaa jo paljolta.
Minä pelkään niin paljon. Pelkään ja palelen ja tärisen enkä saa öisin nukuttua, enkä itsekään tiedä, mistä tämä kaikki lopulta johtuu.

it's only when I hit the ground, it causes all the grief.

keeping secrets from my heart and mind

2011-10-25T20:00:00.000+03:00

Poimin lankoja uudelleen käsiini, solmin rusetin hiuksiin ja tänään jaksan jo kulkea portaat alas kadulle koululaukku olalla, houkuttelen säveliä jälleen sormenpäihini, lempeästi, hiljakseen.

Kokoan papereita ja sovin tuntiaikoja, kirjoitan rästiaineita ja siivoan huoneen. Toivon niin kovasti, etten romahtaisi aivan heti, mieleni on juuri nyt sopivasti Bachin, teekupillisten ja uudelleen löytämäni itsekontrollin tasoittama. Kaikki tekeminen, järjesteleminen ja lukeminen ja aikataulut ja askeleet ovat turvallista aluetta, suojaavat, käärin ne ympärilleni suojaksi maailmalta, suljen silmäni kaikelta (muulta).

ja kyllä minä jaksan vielä vähän eteenpäin, enkö jaksakin?

Käännän katseeni vastavaloon

2011-10-17T14:12:00.002+03:00

Polttelen tupakkaa parin tunnin yöunien jälkeen, kuuntelen Yonaa ja palelen mutta olen silti liian suuri tähän. Palasin kotiin eilen, jätin laukut eteiseen ja käännyin saman tien kannoillani ovesta ulos, pakoon yksinäisyyttä, joka minua odotti. Kauas, kauas, bussilla ja metrolla ja raitiovaunulla, ensin Arabianrantaan, siellä minua autettiin unohtamaan kaikki paha, sitten kaupungille, Sörnäisiin ja Roballe. Kaikkialle, missä valot ovat kirkkaat ja musiikki niin kovalla että basso tuntuu syvällä rintakehässä.

Aamulla reiteni ja kyynärpääni ovat mustelmilla ja ilta tuntuu kaukaiselta, kuin unelta. Keitän kolmannen kannullisen teetä, luen lehden hitaasti sivuja rapistellen. On jo hyvä olla yksin, totuttautua hiljaisuuteen ja kylmyyteen. Osaan minä jo hymyilläkin kun olet lähtenyt.

Saa nähdä pääsenkö tästä jaloilleni, viikko Lontoossa irti kaikesta oli hyväksi, mutten tiedä osaanko siltikään vielä elää. Lehdet putoilevat puista, minä ravistelen lisää hiuksia tyynylleni ja pysähdyn miettimään miksei missään ole vieläkään järkeä.
Kun löytäisin edes ne kadonneet sävelet.

Koulussa on tänään pitkän ajan jälkeen ahdistavaa, ei enää ihmiset vaan se miten huonosti sovin minnekään näinä itkuisina päivinä. Ryhmänohjaaja haluaa lääkärinlausunnon todisteeksi, minua inhottaa jo se että se tietää. Soitonopettajallekin on pakko kertoa, että se ymmärtäisi ettei minun vaikeuteni johdu laiskuudesta, vaan siitä kun joinain päivinä aivan kaikki on liian hankalaa. Ja minua hävettää, hävettää niin paljon olla näin heikko.

Onneksi minua pidetään pystyssä täällä. Viedään ulos koulun takapihalle, tartutaan kädestä ja silitellään päätä, eikä minun enää tarvitse paniikinomaisesti teeskennellä iloista ja pirteää ja nauraa liian kovaan ääneen (minulla on ruma nauru). Onneksi sinun hiljaisuutesi on niin kaunista. Aurinko paistaa alas Kulmakadulle, annan käsieni kylmetä ja lähden kohti kotia. Ehkä itku puhdistaa minut, tekee minusta vihdoin hyvän.

Korvalappustereoissani raikaa Rahmaninov, enää kykene en olemaan tunteeton

2011-10-05T01:08:00.088+03:00

mutta kun tunteet lyövät jalat alta ja päivistä tulee harmaan arkisen sijaan kauhua saattaa toivoa useamminkin, että tässä ei olisi lopulta käynyt näin.

En ole pitkään aikaan tuntenut itseäni näin heikoksi. Kirjoitusten jälkeen koulu on vain romahtanut päälle, en edes soita, olen vain ja inhoan tätä passiivista voimattomuutta, johon olen vajonnut. Itsekidutus on ainoa, mihin jaksan ryhtyä.

On huvittavaa kuulla muilta miten tämä on ihan vain ajatuksistani kiinni. Päätettävissäni, minun haluamisistani ja yrittämisistäni kiinni. Ihan kuin minä tätä haluaisin. En halua. Pyydän anteeksi kerran toisensa jälkeen. Anteeksi, anna anteeksi että olen vääränlainen, etten pysty olemaan muunlainen. Minä yritän kyllä vaikket sinä sitä uskokaan, vaikken voi sitä todistaa. Filosofialla on tälle nimi ja se on toisen mielen ongelma. Ei ole enää jäljellä perusteluja puolesta tai vastaan, joten minä vaikenen ja sinä vaikenet, kumpikaan ei jaksa enää riidellä vaikka emme olekaan päässeet mihinkään siitä, mistä aloitimme.

Lopulta on vain sade joka huuhtoo katuja, hiljaisuus ilmassa leijumassa ja minun kotimatkani kuudentoista minuutin päässä. Menen pois, kauas. Pidän turvallisen välimatkan.
Siilitien kohdalla suljen silmät ja kuulokkeista raikaa Rahmaninovin sijaan Sostakovits, joka suo tunteettomuuden, sillä Dimitrin mielestä kone on aina kauniimpi kuin ihminen. Varsin totta, tai ainakin kone on ihmistä onnellisempi.

// edit: Tänä aamuna olen yksin kotona, ja vaikken vieläkään vastaa puhelimeen, voin jo harkita kahvinkeittoa, suihkussa käymistä ja puhtaiden vaatteiden etsimistä. Muistelen iltoja Kalliossa ja kahvihetkiä Liisankadulla ja kaikkia niitä kertoja kun olen nauranut, kaikkia niitä hetkiä joina elämä ei ole ollut vain tuskallista; ne auttavat yrittämään. Poltan paljon ja itken vieläkin pikkujutuista, mutta olen päättänyt olla ottamatta lääkkeitä tänään, niistä ei tunnu koituvan mitään hyvää. Tänään voisin olla hyvä, tänään voisin suorittaa elämän oikein. Olla ihmistä onnellisempi.

Kylmänä ja selittämättä

2011-10-02T21:45:00.006+03:00

Ja äkkiä tajuan että on aika lähteä täältä sillä mikään ei pidättele minua enää.
Päivät valuvat etkä sinä silti tule yhtään lähemmäksi.

Epävarmoin askelin

2011-09-26T23:06:00.019+03:00

Yöt venyvät pitkiksi aamuiksi, hätistelen vaaralliset ajatukset pois ennen kuin ne ehtivät tehdä vahinkoa. Sydän on ontto ja takoo levottomasti kylkiluita vasten, syysilma tuntuu kylmänä keuhkoissa.

Kotona pukeudun harmaaseen ja päätän unohtaa kaiken.

Behind the curtain
I'm learning my lines
And I make sure feelings don't show.

Torstaina tanssin keittiössä, pyörin ympäri ympäri ympäri uudessa raidallisessa mekossani, hymyilen ja rakastan kaikkia mutta vihaan itseäni tyynesti, rauhallisesti, stabiilisti. Tämä on tuttua kaikki jo ennestään.

Sosial kompetens

2011-09-21T21:47:00.002+03:00

The Knife soi taustalla enkä uskalla vieläkään soittaa, vaikka tiedän, että se toisi edes vähän paremman olon, lohduttaisi. Pelkään miten kaukaiseksi soitin on kasvanut minusta, miten kaukaiseksi olen itse kasvanut itsestäni.

Sinä sanot minua edelleen kauniiksi ja minä itken kotimatkalla niin vuolaasti että hävettää,

mutta ei se mitään, ei tässä ole mitään.

Romahdan kesken englannin kirjallisen kokeen, huone pyörii silmissä ja hengitystä on vaikea saada kulkemaan tasaisena, painan kasvot kämmeniin ja havahdun pikkuhiljaa pihalta kuuluviin ääniin ja todellisuuteen koska sinun on pakko jaksaa, kokoa itsesi, idiootti.

Jälkeenpäin naurattaa: eihän se koe edes vaikea ollut, ja ties mitä valvojat ovat ajatelleet. Tuskinpa kukaan mitään huomasi. Tai sitten ne luulevat minun stressanneen artikkelisäännöistä, tai jotakin.

Pysyn koossa ulkoisesti. Veljeni soittaa oboeta kauniimmin kuin koskaan, päätän yrittää vielä huomiseen olla sellainen kuin halutaan.

Vaikkei sekään auta kun puristaa silmät kiinni ja ajattelee perhosia, vaikka suru löytää minut silti, aina.

Helsinki, Elisabetsstraße

2011-09-18T22:12:00.005+03:00

Kello näyttää kuusi kolmekymmentäneljä ja minä kampaan peilin edessä hiuksiani jotka ovat taas venähtäneet senttikaupalla pidemmiksi. Se on jotenkin oudolla tavalla tyydyttävää, olen kaivannut sitä miten kylmänkirpeinä syysaamuina saa aamurutiinien päätteeksi kammata ja harjata ja letittää ja solmia hiusnauhoja, aivan kuin silloin kun olin nuorempi ja huolettomampi ja suortuvat poskilla riittivät suojaksi minun ja maailman välille.

Niin, ja jos olisin sievempi ja luonteeltani säyseämpi, silloin osaisin ehkä olla onnellinenkin.

Mutta minä en ole sievä enkä onnellinen enkä edes lempeä, ja silti minua odottaa ulkona kokonainen elämä, tuolilla valmiiksi pakattu koululaukku ja sen vieressä eilen valittu villamekko. Kasa velvollisuuksia ja velvoitteita, joista on vain selvittävä.
Rajaan siis silmät mustalla hajamielisesti hymyillen ja juon kahvini loppuun epämääräisen tietoisena siitä että nyt ei ole enää paluuta, reaalin kirjoitukset ovat parissa tunnissa alkaneet, eikä vaihtoehtona enää ole juosta karkuun ja jäädä kotiin nukkumaan, niin houkuttelevaa kuin se olisikin.

For the ones who feel it the most

2011-09-14T19:45:00.001+03:00

Minulle väitetään että ennen pitkää minä löydän taas jonkun, ennen pitkää rakastun uudestaan, ihastun uudestaan, ettei sitä voi kontrolloida, kehen tai milloin. Että joskus vielä joku särkee minunkin sydämeni.

Minä hymyilen ja pudistan päätäni: ei, ei. Minä olen aina ollut hyvä tässä, kieltäytymisessä.

ja sitä paitsi ei kukaan minun sydäntäni särje, sen minä osasin tehdä itsekin. Vaikka satutinkin sinua enemmän kuin itseäni ja satutan edelleen. Ehkä sait kostosi kun pyysin jäämään mutta sinä lähdit historiantehtävien luo, ehkä et todella tiennyt mitä minä sitten itselleni tekisin.

mutta en usko, pakkohan sinun on ollut tietää, ei kukaan muu minua ole tuntenut kuten sinä, kyllä sinä tiesit mihin minut johdit

mutta ei se mitään, a heart that hurts is a heart that works ja huomasinhan minä jo eilen että voisin yhtä hyvin sanoa rakastavani seuraavaa vastaantulijaa kuin sinua.

where he slowly let me drown

2011-09-12T22:47:00.001+03:00

Isä on ollut lempeä minulle viime viikon, ymmärtänyt ahdistusta ja vaihtelevia mielialoja ja vain nyökännyt hiljaa sanoessani tänään en voi, tänään en pysty siihen, keittänyt teevettä ja kuunnellut hajamielisiä puheitani koulusta ja eilisen lehdestä ja siitä miten joskus on vaikeaa seistä bussipysäkillä tai katsoa peiliin. En ole saanut huomauttelua poissaoloista tai poissaolevuudesta, aamukahvillakin olen saanut istua rauhassa hiljaa joka päivä.

Isä on antanut minun valvoa niin paljon kuin yo-vihkojen, läksyjen, juoksemisen ja teen täyttämät yöt ovat vaatineet, olen saanut lähteä pois kotoa kun en ole enää kestänyt olla paikallani, ja tullessani takaisin vasta kahdelta yöllä eteisessä on vielä valot minua varten. Ainoa, mistä sain huomautuksen, olivat korvani: ethän ota enää lisää reikiä, se ei näyttäisi enää hyvältä.

Minä olen rikkinäinen, kyllä, mutta muutaman nukutun yön jälkeen oli vihdoinkin taas turvallista istua sohvalla ja katsoa pikkuveljen kanssa huonoja elokuvia.

Se kaikki saa minut pahoilleni näistä päivistä joina harpon viimeisetkin metrit kotiovelle mahdollisimman nopeasti, kun puhelimen toisesta päästä minut on huudettu takaisin illaksi (vaikka olin niin vapaa muualla), näistä päivistä joina liiat odotukset ovat lautasella edessäni ja minun on juostava vaikkei annettaisi.

Yksinkertaista. Yhteen- ja vähennyslaskua.
Älä vastaa, älä vastaa, älä vastaa minulle, niin on helpompi.

not calling you a liar, not calling you a thief

2011-09-06T15:24:00.032+03:00

Ulkona sataa valtameriä, minun sisälläni kasvaa puita ja kukkia, surullisia ajatuksia ja tuttuja järjettömiä pelkoja.
Päässäni vellovat jäänteet siitä kaikesta, mitä olen lukenut tai kuullut. Schossen -verbin taivutus, замужем on suomeksi naimisissa, pitäisi ostaa lisää teetä, Mill oli ennen kaikkea utilitaristi ja vietti 20. ikävuotensa suljetulla osastolla, miksi ihmeessä ylipäänsä menen kouluun nykyään, Marxin kommunismi ei koskaan toteutunut, I am so heavy, heavy in your arms, veljeni 13. syntymäpäivään on puolitoista kuukautta.

Eilen mietin, olisiko minun pitänyt soittaa tai lähettää viestejä, puhua, antaa auttaa itseäni (niin varmaan), kuten minun kuulemma kuuluisi tehdä. Lopulta vain sammutin puhelimen ja menin yläkertaan tekemään venäjäntehtäviä Prokofievin soidessa taustalla, niin oli kuitenkin parempi, enkä minä sitä paitsi olisi mitään osannut sanoa, kun en edes tiedä, kenelle olisin soittanut. Puhe tuntuu niin turhalta kuitenkin.

Kaikesta huolimatta kiipesin tänään koulussa syliisi istumaan, puhelin merkityksettömiä ja katson silmiin hieman anteeksipyytävästi, I know I always was a heavy heart to carry, mutta nythän en ole enää sinunkaan taakkasi.

Jotenkin etäinen olo, mutta ehkä se on vain hyvä. Kadut täyttyvät vedestä ja minä annan päivän kulua loppuunsa tunti tunnilta.

Verestä, ovista ja huutamisesta

2011-09-02T00:11:00.071+03:00

Verta on kaikkialla.
Haistan sen, suu maistuu raudalta, sitä valuu leuallani, löydän kuivuneita laikkuja kyynärtaipeista, kaiketi olen pyyhkinyt kasvoni käsiin vaikkei minulla siitä muistikuvia olekaan. Tärisen sängyllä kädet polvien ympärillä ja itken muutaman kyyneleen, sen verran saan tehdä, en enempää.

En jaksa teitä ja tätä jatkuvaa huutamista ja vikojen etsimistä, eikö se ole jo teillekin selvää että seitsemässätoista vuodessa tyttärestä on kasvanut liian vaikea, että sen aika kun puhumalla pystyi selvittämään kaiken on ohi. Liian monta vuotta ilman anteeksipyyntöjä jättää jälkensä.

Ovi sulkee maailman seinän toiselle puolelle, sen auetessa voin jo virittää hymyn kasvoille ja olla jotakin. Mitä tahansa haluatkaan.

Minulla on niin monta sinää etten jaksa enää laskea.
ja onhan pahin mahdollinen aina mahdollista, kaikessa.

Ja vaikka astun ulos siitä ovesta, silti, kaduilla, kahviloissa, koulussa haluaisin huutaa sellaistakin kuin: jättäkää minut yksin! Satuttakaa minua miten paljon teitä huvittaa, niinhän te kuitenkin teette. En ole vuosiin kiinnostunut siitä mitä minulle tapahtuu, miksi sillä siis pitäisi olla väliä nytkään. Huutakaa, valehdelkaa, lyökää, potkikaa ja repikää! Tai olkaa aivan hiljaa, sehän minuun on aina sattunut parhaiten. Särkekää minut sirpaleiksi ja naurakaa päälle. Tehkää aivan mitä tahdotte. Tiedänhän minä kelpaavani sitten ennen pitkää kun minusta on taas jotakin hyötyä, mitä se sitten kullekin teistä tarkoittaakaan.

when it feels like someone put a hex on you

2011-08-31T22:57:00.001+03:00

Tänään, kun sanoin "en tiedä", todella tarkoitin sitä. Usein se on vain tyhjän tilan täyttämistä, mutta tänään, tänään minä en todella tiedä.
Elämä ja ihmiset ovat joskus kovin mutkikkaita. Olen elänyt niin kummallisten tarinoiden keskellä niin pitkään että tuntuu oudolta puhua vihdoinkin niistä suoraan päähenkilöiden kanssa. Ja jotenkin tuntuu, että näitä tarinoita en saa koskaan suoristettua, niistä en saa koskaan jokaista näkökulmaa, niitä en tule koskaan ymmärtämään. Annan siis olla ja seison taka-alalla, minä olen onneksi vain sivuosanäyttelijä.

Olen rajalla.Yksi tabletti ei tee hullua, mutta entä toinen, kolmas, neljäs ja sitä seuraava? Ja onko sillä tässä kohtaa enää väliä?

Koulu ja se kaikki muu tuntuu epätodelliselta, juuri kuten muistinkin. Iltäpäivämetrossa olen vähällä purskahtaa itkuun tietämättä itsekään miksi, mutta puristan vain kangaskassia syliini yhä tiukemmin ja pidän kyynelet silmien takana.
Tämä elämä vain joskus on tälläistä. Pölyistä ja kaavamaista ja järjettömän turhaa. Kompastelua portaiden jokaisella askelmalla, ihan vain siksi että minä olen minä. Pitäisihän minun jo tietää.

Turhaa, haalistunutta, tarkoituksetonta tekstiä. Olen kasvanut kylmemmäksi.

I wish I was gay, so I wouldn't have to play all his games

2011-08-28T23:23:00.002+03:00

On ilta ja me olemme lähteneet puistoihin, kaduille, aukioille, olemaan nuoria ja ajattelemattomia. Tai ehkäpä te muut olette.
15 minuutin metromatkan jälkeen olen vihdoin tässä, tanssin joidenkin kanssa, nauran ohimennen, tervehdin ja esittäydyn, keskustelenkin, huokaan pitkään ja en tiedä mitä sanoa, mutta lasken päässäni askeleita, silmänräpäyksiä, hymyjä.

Ihmisiä on kaikkialla. Niitä on kahdenlaisia: ne joiden kanssa minä osaan olla, joihin olen tottunut, ja toisia, jotka saavat minut ujoksi ja hermostuneeksi.
Ne toiset ovat aina isossa seurueessa, mikä tekee kaikesta vain vaikeampaa. Vaikenen sujuvasti niin saksaa, suomea kuin venäjääkin puhuville, poltan ketjussa kun en tiedä mitä muutakaan tekisin. Ihmiset ympäriltäni jakautuvat kehiin joiden ulkopuolelle minä jään seisomaan uskaltamatta ottaa askeleita kenenkään luokse. Kuka teistä muka haluaisi minulle puhua, enhän minä edes tiedä sen uuden bändin nimeä, sen joka on niin vitun hyvä ja jonka te kaikki näitte jollain festareilla kesällä. Olen väärä ja käteni vapisevat.

Poika suomileijonahuppari päällään yrittää tunkea juttelemaan, katselen horisonttia ja puhun jotain muuta, puhaltelen savua ja käännän selkäni, jotain hyvää Rahmaninovkin opetti. Se joka oli kerran minun kumartuu aivan kiinni, aivan liian lähelle, kysyy jotakin, ja minua surettaa kun se hymyilee silmät täynnä harhautunutta kiintymystä, jota en ole koskaan ansainnut, en nyt enkä aiemmin. Kyllä minä tiedän että sinun kätesi sopisivat edelleen yhtä hyvin minun vyötärölleni ja että me sopisimme yhä yhteen kuin palapelin palat, mutta sinun on ymmärrettävä että se, etten tahdo tuota toista poikaa ei tarkoita että tahtoisin sinut.
Tomun makua suussa, epämääräinen tietoisuus siitä että olisin halunnut viettää valtaosan iltaani jotenkin muuten ja itseinhon multihuipentuma, älä koske minuun olen inhottava. Yöbussi numero 96 jättää minut ja kolme muuta pysäkille johonkin päin Vuosaarta. Olen kävellyt jalkani kipeiksi ja askelet löytävät tottuneina polkunsa tuttuun paikkaan nukkumaan, Itä-Helsingissä kaikki hyvin.

Ashtray heart

2011-08-25T01:48:00.003+03:00

Syksy on täällä. On yhä vaikeampaa herätä herätyskellon ääneen ensimmäisellä kerralla. Yöuneni ovat lyhentyneet, muuttuneet katkonaisemmiksi ja kevyemmiksi. Minä kuljen päivieni läpi sumussa ja olen eksyksissä jokaisen hetken jona en pidä soitinta sylissäni. Öisin putoan, juoksen karkuun ja putoan taas, hätkähdän hereille kun jalat pettävät altani.

En ole enää edes kyllästynyt.

Minua voisi varmasti sanoa typerykseksi, ja sitähän minä olenkin. Olen heittänyt rakkauden olkani yli kuin se olisi pala paperia, katsellut piittaamattomana kun olen muuttunut taas siksi lihavaksi ja onnettomaksi tytöksi jolla ei oikeastaan ole enää mitään sanottavaa. Tavallaan surullista, mutta ei se enää edes tunnu.

Tiedän että te puhutte minusta kun en ole paikalla ja että ne mielipiteet, joita ette sano edes toisillenne, mutta joista teillä on suloinen sanaton konsensus, ovat vielä puhuttujakin ankarempia. Ei se mitään, kyllähän minä itsekin tiedän että olen ajattelematon ja itsekäs huora joka juoksee väärien miesten perässä, ja onhan se sääli etten mahdu teidän moraalistandardeihinne.
Tragikoomisinta lienee, että teillä on ilmeisesti suurin piirtein ei ollenkaan tietoa siitä, mikä on totta ja tapahtunut, ja vielä vähemmän aikomuksia puhua tai kysyä suoraan.

Olen nykyisin niin sinut häiriöideni kanssa, etten jaksa ollenkaan rajoittaa itseäni.
Mitäpä siitä jos itku valuttaakin ripsivärin poskille yhä uudestaan ja uudestaan, mitä jos maalaankin kasvoni siksi uudelleen kolme kertaa päivässä, ei sillä kaikella enää tässä vaiheessa väliä ole. Ei enää.
Niin minä suljen silmäni ja annan kaiken valua ulos itsestäni, kunnes olen aivan tyhjä, kunnes kyyneleet loppuvat. Mitä niilläkään nyt enää tekisi.

ja nyt minunkin on juostava

2011-08-17T23:50:00.000+03:00

Sinä juoksit ohitseni pimeäksi muuttuvaan iltaan, katselin perääsi kunnes katosit näköpiiristä ja mietin sellaista mitä en koskaan sano.

Minä pysyn hiljaa, menen kotiin, pamautan oven kiinni perässäni ja sitten huutoa ahdistusta ja itkua siitä kun en vain halua olla, en halua tuntea mitään, mutta minähän tiedän tien ulos tästä kaikesta, sen ainoan pelin jota osaan pelata, ainoan tarinan jossa minä tulen enää koskaan olemaan mukana.

immer da wo du bist, bin ich nie

2011-08-15T00:34:00.002+03:00

Minä vain tulkkaan, minä olen vain töissä täällä.

En osaa päättää kirjoittaisinko Suomeen menevään tekstiviestiin "pitäkää hauskaa" vai "tappakaa itsenne". Päätän sen olevan ihan sama ja jätän viestin lähettämättä.

Tämä kaikki on niin hassua. Vanhemmat jotka pakottavat minut kaikenlaiseen turistinähtävyyksien kiertämisen lisäksi, riitelevät keskenään ja pikkuveljieni kanssa ja kadottavat toisensa berliiniläiseen kauppakeskukseen. Veljet jotka kasvavat joka päivä suuremmiksi ja vieraammiksi. Niistä näkee jo nyt että niiden on vaikea katsoa minua silmiin, olen kasvanut liian hulluksi, minua on vaikea ymmärtää, ja kohta ne eivät jaksa enää edes yrittää.

Se surettaa, mutta silläkään ei ole enää vaikutusta sillä vielä vahvemmin kuin aikaisemmin tuntuu ettei minulle ole muuta tietä kuin tämä joka vie minut valehtelemaan erilaisille ammatti-ihmisille kaikki on normaalisti, oikeasti.
Kaipa ne vasemmasta käsivarrestani kiskotut kahdeksan putkea verta kertovat puolestani sen ruman totuuden, mutta minä en välitä en välitä en välitä te ette voi estää minua, letitän hiukset, avaan ne taas, kieritän ne kynällä nutturalle, ristin nilkat ja kun hymyilen, ei hymyni ole koskaan ollut näin vihlovan kaunis, valkea ja ontto.

Syksyn saapuessa minun on kasvettava sisäänpäin, palattava takaisin vanhaan.
Merkit ovat olleet ilmassa jo pitkään mutta en halunnut huomata niitä; se tuntui petturuudelta muita kohtaan
mutta yhtäkkiä sen tajuaa niin selvästi, kuten vain kaikkein selvimmät asiat: niin sen vain on oltava. Ei ole muutakaan tietä.

ja jossain siellä kaukana olet myös sinä
mutta
sinua en jaksanut enää miettiä.
et ole kuitenkaan lähellä muuten kuin koskettaessasi, et niissä humalaisissa tekstiviesteissä joita varmasti itsekin kaduit aamun valossa.

Välttelevät katseet, porttikongeissa piilottelu ja viestit jotka kirjoitetaan liian pitkiksi, puhelut joita ei koskaan soiteta. Konkretiaa ja täyttymättömiä lupauksia. Sitä sinä olet.

Vaikka tällä kertaa kukaan ei ollut minua saattamassa

2011-08-04T13:03:00.000+03:00

Istun odotustiloissa ajanvaraus- ja henkilötietolomakkeet käsissäni, heiluttelen jalkojani ja toivon ettei kellon viisari ainakaan vähään aikaan liikkuisi siitä, mihin se nyt on pysähtynyt, sillä minun kirjaa pitelevät käteni tärisevät hillittömän paljon, lukeminen on vaikeaa, hermostuttaa.

Mutta viisari liikkuu ja vähän ajan päästä minä istun tuolissa huoneen sisällä ja minulta kysytään kysymyksiä. Sitten kirjoitetaan resepti. Että nukkuisin. Ja lopuksi käsketään menemään verikokeisiin kahden viikon sisään. Lopettamaan kaikenlaiset hullutukset, se ei ole hyväksi sinulle.

Minä kävelen pois heti luvan saatuani ja sanottuani kyllä, kieltäydyn punnitukselle, sytytän tupakan vapisevia käsiä rauhoittamaan jo ulkoportaiden ensimmäisellä askelmalla ja mietin, jäikö minulle todella jotain muutakin siitä tapaamisesta kuin kipeiksi pureskellut sormenpäät ja uusi resepti.

Eipä kai, mutta ei se mitään, eihän.

Why don't you let me go

2011-07-27T23:32:00.012+03:00

Täällä taas.
Yhden tupakan jälkeen minä vapisen enää vähän,
hyvällä tuurilla olen rauhoittunut ennen kuin kukaan on ehtinyt pyyhkiä kyyneleet puolestani.
Sillä tämä on minun aluettani, ei muiden
joten ota nyt ne kädet poskiltani, ole kiltti -
Täälläkin voi tuntea olonsa silloin tällöin ihan hyväksi (ainakin jostain perspektiivistä)
vaikkei täältä koskaan pääsekään sinne, missä normaalit ihmiset viettävät keskenään piknik-retkiä eikä mikään ole koskaan liian mutkikasta kestää ilman sitä kaikkea mikä saa sydämen lyömään miten sattuu, kuin säikähtäneellä eläimellä.

and I am sure you sleep just fine without me

2011-07-20T17:40:00.002+03:00

Kerätessäni vieraita tavaroita huoneestani (miten yksi ihminen onkin voinut levittäytyä niin laajalle puolessatoista vuodessa!) päästäni särkyi jotain.
Sen jälkeen on nyt kulunut viisi tuntia, jotka olen käyttänyt itkunsekaiseen harhailuun, vessassa makaamiseen ja ketjutupakointiin.

mitä minä oikein haluan, mitä te oikein haluatte minusta
en tiedä mitä minun pitäisi--

lopulta minä en halunnut enää ajatella ja hankin itselleni niin pahan olon ettei mieli enää toiminut.

Silloin tällöin minusta tuntuu ettei elämä ole hyväksi
ja että nuorisopsykiatrisen tulosyksikön ajanvarauspaperi jääkaapin ovessa on ihan hyvä asia.

Tytölle kasvaa villieläinsilmät

2011-07-18T00:27:00.010+03:00

Kerran tapahtui kummia ja niin minä jäin yksin pitkäksi aikaa. Ikävöin ja pelkäsin yksinäisyyttäni ensimmäisen päivän, mutta jo toisena kyllästyin. Aloin kävellä uudestaan kaupungin kaduilla, niilläkin jotka olin aiemmin takiasi hylännyt, tavata ihmisiä joita olit aina vihannut ja soittaa taas säveliä, joita tärkeämpi olit aiemmin ollut.

Ja kaupungin kadut olivat tummat ja kauniit kuten muistin ja elämä juuri yhtä raadollista ja ihanaa kuin joskus aikaisemminkin: yöt olivat pitkiä ja vaalenivat ennen pitkää aamuöiksi raitiovaunukiskojen lomassa kävellessä.
Niin paljon oli kulunut aikaa, ja silti kahvi maistui yhä kahvilta ja mansikat tuoksuivat vieläkin mansikoilta, tupakantuhkasta jäi yhä reiät sukkahousujen polviin ja minä pärjäsin yhä yksinkin, vaikka olin niin pitkäksi aikaa unohtanut sen.

Noina päivinä kadotin sen minkä muistan joskus yhdistäneen minua sinuun, sen mikä teki kaikista näistä kuvioista merkityksellisiä ja antoi pienelle mukavalle elämälle sinun kanssasi rytmin ja tahdinosoituksen. Yhtäkkiä olin aivan tyhjä, loppuun kulutettu, kylmä kaikesta ja tyhjä kaikista tunteista, enkä kaivannut niistä yhtäkään.

Ja sitten sinä palasit ja odotit tunteita joita minulla ei ollut enää antaa, jotka olivat kadonneet ilmaan aivan huomaamattani.

En itkenyt vaikka olin luullut niin. Kyyneleet pysyivät vaivatta silmieni takana ja sanat soljuivat koko ajan eteenpäin rauhallisesti, katkeilematta tai takeltelematta, kompastumatta toisiinsa. En katsonut sinua kasvoihin kerrottuani totuuden, en edes vilkaissut perääsi kun kiipesit alas rappusia metroon ja me olimme sopineet kun astut alas laiturille, juna vie sinut pois ja sitten ei ole enää paluuta takaisin.

Uusi lävistys polttelee korvan nurkassa, tuuli repii hiukset pois kasvoilta ja minusta tuntuu enemmän omalta itseltäni kuin aikoihin. Kuin olisin muuttumassa samalla aivan vieraaksi, kuin vanha minä olisi juuri kolauttanut oven viimeistä kertaa kiinni, kerännyt mukaansa kyyneleet, tunteilun ja kaipuun ja jättänyt jäljelle tämän uuden tytön, jolla on levottoman eläimen villit silmät, hermostuneet kädet ja pureskellut sormenpäät, selvempi pää ja polvet sinimustina elämästä.

Sitten en vastaa enää, en kuuntele

2011-07-02T15:40:00.001+03:00

Olipa kerran niin, että olin pari päivää aivan hukassa. Taidan olla vieläkin, en osaa sanoa. Olen muuttunut välinpitämättömäksi, tunteettomaksi, näkymättömäksi. Tämä ei ole helvetti, se pysäkki meni jo ohi.

Voisin kertoa tarinan siitä, miten ensin olin taas kerran aivan eksynyt, sekaisin ja palasina ja pääsin sitten elämänreunaan kiinni, mutta se olisi turhaa ja sitä paitsi valehtelemista. Kaikki ei ole edelleenkään kunnossa, mutta minä pärjään. Olen jälleen kerran hieman kylmempi, hieman kyynisempi, muutaman viikon vanhempi, ja sillä tavoin pärjään kaikesta huolimatta. En jaksa enää itkeä menneitten ihmisten ja asioiden perään, en valittaa yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta. En välitä enää. Tehkää mitä tahdotte, aivan kaikki.

Oikeastaan on jotenkin helpottavaa luopua vihdoinkin lopuistakin tunteista, päästää vihdoinkin irti. Olen ollut niin pitkään kiinni siinä, mitä kaipaan ja ikävöin, kaikessa mitä minulla ei enää ole, ja siinä, minkä uskon jo tulevaisuudesta ja nykyisyydestä menettäneeni, että se on tullut miltei osaksi persoonaani. Olo on nyt vain kylmempi, kaikki tuntuu hieman etäiseltä (sillä kun vihdoin turtuu suruun, haalistuvat ilotkin siinä samalla, on pakko kylmetä muita kohtaan päättäessään, ettei enää jaksa itkeä perään).

Jostain ulkoa kuuluu lapsien ääniä, enkä minä tunne enää mitään, en kerta kaikkiaan mitään katsoessani puhelintani kolmannen kerran ja todetessani ei vastaamattomia puheluita.

Sumuista

2011-06-26T22:52:00.001+03:00

Herätyskello. Vaaka. Tyytyväisyys/tyytymättömyys. Aamukahvi, maidolla tai ilman, 19 tai 6 kaloria kuppi. Pitää kävellä bussille, pitää mennä töihin.
Pitää kävellä junaan, pitää mennä kotiin.
Pitää mennä nukkumaan.
Mitään pahaa ei ehdi tapahtua, jos vain nukun, jos vain leikin pärjääväni kunnes joku löytää minut täältä, pölyisestä asunnosta ja sumuisesta mielestä verisen todellisuuden ja jokakesäisten painajaisten takaa.

Minä putoan. Ota kiinni.

Lopulta minä kuitenkin vain päädyn huutamaan apua tältä epämääräiseltä yksikön toiselta persoonaltani, havahtuen lopulta siihen, että hiljaisuus on yhä yhtä syvä ja minä olen edelleen aivan yhtä yksin.

Kesäiltaisinkaan ikävä ei jätä rauhaan

2011-06-16T23:05:00.008+03:00

kom hem nu jag saknar dig
Minulla on elämä, tai ainakin luulisin niin. Työtä, liikaa tekemistä, harrastuksia ja kesä. Täysi kalenteri ja paljon aurinkoisia päiviä; mitä muuta voi oikeastaan pyytää?

Voin juhlia jos siltä tuntuu (ja myös vaikkei), voin lähettää tekstiviestejä ja saada vastauksia ja sopia tapaamisia, matkustaa metrolla ja raitiovaunulla, juoda kahvia, jutella, kallistaa päätä ja nauraa.
Voin päätyä illalla ystävien seuraan, istua ja jutella tuntikausia. Kallistaa päätä ja juoda vähän lisää olutta, polttaa vielä yhden tupakan, halata kaikkia joita tunnen ja puhua tuntemattomille ja päätyä vieraille lattioille nukkumaan.

Kaiken tämän voin tehdä ja muutakin: sen pitäisi rauhoittaa minut, elämän pitäisi rauhoittaa minut, minun pitäisi olla normaali, iloinen, tyyni, rauhallinen. Onhan minulla ne hetket, ne kaikki ihmiset.

Silti minulla on joskus hirvittävä ikävä.

Ikävöin niitä muutamaa, jotka ovat joskus olleet samoilla raiteilla samoissa ympyröissä, mutta eivät ole enää. Ystäviä, jotka olen kadottanut samalla tavalla kuin avaimet hukataan: huomaamattani pudottanut, etsinyt aikani ja lopulta istunut neuvottomana portailla tietämättä mitä tehdä.

Minä ikävöin valtavasti, määrättömästi, niin paljon, etten tiedä mitä tehdä kaikella ikävälläni. Ikävä näkyy enemmän ei-olevana, puuttumisena, kuin konkreettisina asioin: puuttuvina keskusteluin, yksinäisyytenä seuran sijaan, yksinäisinä aamuina, iltoina, päivinä ja iltapäivinä. Etäisyytenä kahden ihmisen välillä, niinä sentteinä jotka venyvät aivan yhtäkkiä metreiksi ja kilometreiksi.
Joskus olit aivan kiinni minussa, ihoni alla, siltä se tuntui. Unohdin kenen mitkäkin ajatukset olivat, missä kulkivat meidän rajamme, kuka sanoi mitäkin.
Ja nyt en tiedä sinusta mitään, en muista edes puhetyyliäsi, kaiketi sekin on muuttunut ja on nykyään sellainen josta omani voi helposti erottaa.

Oli huono idea katsoa akatemialle päässeiden listoja

2011-06-09T14:16:00.001+03:00

koska nyt en tahdo edes mennä ulos saatika sitten vielä soittotunnille. Metropolia lopetti solistisen linjansa, viimeinen vuosikerta aloittaa tänä syksynä, en voi siis mennä sinne vaikka sinne juuri olisin (ehkä) päässyt, en ole akatemian tasoa, ja en tiedä mitä tehdä, en pääse tästä mihinkään, välivuosi, paniikki, ahdistus, ja kuitenkin rakastan musiikkia enemmän kuin mitään, ehkä on kuin Mika sanoi ja joillekin ihmisille musiikki ei vain sovi ja minä olen yksi niistä ihmisistä, mutta miksi? Jotakin julmaa pilkkaa kohtalolta tai korkeampien voimien rangaistus ateismista? En usko, ehkä olen vain väärä, liian typerä, jotakin mikä ei ole oikein.
En edes pyrkinyt Akatemialle tänä vuonna, mutta pelkkä muisto siitä nöyryytyksestä kun nimeä ei olekaan listalla riittää aikaansaamaan valtavan ahdistuksen ja inhotuksen ja pelon, miksi jatkan tätä, mutta jos en jatka, ei missään ole järkeä, rehellisesti sanottuna minua ei mikään muu kiinnosta kuin soittaminen, for without it life is dull and empty of meaning. Oksettaa. Toivoton olo. Ei tästä tule mitään.

а я не знаю что мне делать или говорить

2011-06-05T13:00:00.002+03:00

Kaksi hyvää iltaa, paljon ihmisiä ja kuuma ilma ulkona. Matkustin kolmeksi kotiin yöbussilla. Kaikin puolin melko tavalliset koulun päättäjäiset siis.

Peruin toisen käynnin koulupsykologilla, oli töitä.

Huomenna alkavat taas työt ja minä olen väsynyt ja tahdoton. Kesä on edessä, kauhistuttavan avara vapaus johon putoaa putoaa putoaa. Tunnustelen silmilläni ympäröivää pimeyttä ja katselen taivasta, jätän kaikki ne valinnat jonkun muun tehtäväksi, kaiken sen elämän muiden elettäväksi.
Mekaaninen elämänrytmi pitää aina kuitenkin hengissä, ja olenhan minä myös aivan liian väsynyt tuntemaan mitään. Onnekseni.

Ensimmäistä kertaa ovesi sisäpuolella

2011-05-31T00:54:00.001+03:00

Rakkaani,
sinä et varmaan koskaan eksy lukemaan tätä, ja hyvä niin, vaikka oletkin osoittautunut vielä paljon vahvemmaksi kuin sinusta osasin odottaa. Olet osoittanut olevasi vielä rehellisempi ja hauraampi mutta samalla lujempi kuin osasin arvata: kaikki tämä vaikka nyt oli minun vuoroni kertoa salaisuuksia.

Mistä aloittaisin.

Eräänä aurinkoisena iltapäivänä sinä päästät minut kotiisi. Minä olen hämmentynyt ja jännittynyt, tämä kaikki on aivan uusi näkökulma elämääsi, näen bussipysäkin jolla istut joka aamu, sen palan taivaasta jota katsot kapean huoneesi ikkunasta, keittiönpöydän jonka ääressä juot kahvisi.
Tassuttelen pitkin lattioitasi, katselen nuotteja huoneesi pyödällä (Stravinskya) ja yritän näyttää siltä kuin tämä ei olisi minulle iso juttu. Nojailen pöytään ja juon valkoviiniä korkeajalkaisesta lasista, sinä liikuskelet keittiössä samalla kun puhelet minulle, äänesi ja liikeratasi ovat tuttuja ja hartiasi hellyyttävän kapeat, kuin lapsen hartiat.

Tulen ajatelleeeksi miten pitkään siitäkin on kun me ensi kerran tapasimme, varmaankin vuosi.

Me puhumme miltei aamuun saakka, vaikeista ja helpoista asioista, puhumisen käydessä liian vaikeaksi pitelet minua sylissäsi. Minä olen kaikessa hiljaisuudessa kiitollinen. Sinusta ja ystävyydestäsi ja perjantai-illoista ja tästä kaikesta, se on saanut minut tuntemaan itseni hetken verran kovin eläväksi.

En surullinen, vain unen tarpeessa

2011-05-29T19:00:00.003+03:00

En tiedä onko hyvä vai huono merkki, että olen taas alkanut kuunnella musiikkia yläasteajoiltani. Se antaa sanat sille miten turta ja tunnoton olen, miten naiiviksi olen muuttunut, olen yhtäkkiä vieraantunut aivan kaikesta. Voisin vain jäädä neljän seinän sisään, kaivautua peittojen alle, lakata käymästä kaupassa, puistossa, kiipeämästä koulun portaita ja kulkemasta raitiovaunuissa soitinkotelo selässä. Sulkea oven, puhelimen, sähköpostitilin, sähkövalon. Lukita talon ja lukita sydämen, niellä avaimen ja nukkua sata vuotta, vaikken olekaan prinsessa ja poskeni ovat ainoastaan kalpeat, eivät esanssisen ruuusuiset kuten sadun täydellisen nukkenaisen posket.

En tiedä mitä sanoa

2011-05-24T23:40:00.003+03:00

Huomenna on psykologi enkä tiedä mitä sanoa sille, en enää tiedä mitä sanoa kenellekään.

Veden alla

2011-05-12T19:06:00.000+03:00

Tuntuu kuin eläisin veden alta. Täällä kaikki on vaimeaa, äänet tylsyneitä ja hahmot epäselviä, mikään ei tunnu miltään, paitsi jatkuva ahdistus kurkussa.
Elämä on jossain kaukana. Herään aamuisin, kävelen bussiin, istun metrossa, puhun sanoja ihmisille, naurankin, mutta ne eivät ole minun tekojani, ne ovat mekaniikkaa, ne eivät tunnu tänne pinnan alle missä minä olen. Piilossa, kunnes jaksan taas uida pintaan.

Keväthämmennystä

2011-05-08T23:00:00.001+03:00

You've come so far, well done darling
We knew that you had it in you
You can do anything that you want
world is an oyster
dont dissapoint us

Kun silmät ovat yhdentekevistä kyynelistä kipeät ja painavat, kun on pureksinut sormenpäitä niin pahoin että ne vuotavat verta, kun päässä risteilevät kahdet eri ajatukset, kolme eri kieltä ja sydän on vapaudenkaipuussaan petolliseksi tuomittu, silloin vasta tietää, että on kevät.

Sillä kevät on epämääräisen väkivaltaista muutosta ja kaipuuta, kaupunki paljastaa hitaasti kasvonsa juuri niin rumina ja ihanina kuin ne muistit, iltaisin rintakehääsi polttaa kaipaus, muttet koskaan tiedä tai uskalla sanoa mikä sen rauhoittaisi, ja ehkä et etsikään rauhaa. Kevät on aika kyllästyä tuttuun ja turvalliseen ja ennalta suunniteltuun, aika kaivaa vanha nahkatakki kaapista, ajella talven ajan kasvatettu tukka pois hetken mielijohteesta, sotkea farkunlahkeet hiekkaan ja meriveteen ja polttaa tupakkaa ketjussa kuin se olisi vastaus kaikkeen.

Suunnanpuutetta

2011-04-26T00:59:00.000+03:00

Olin viikon ulkomailla orkesterin kanssa. Se piristi. Liian pienessä hotellihuoneessa, identiteetti lukuisissa matkalaukuissa, nuotit sängyllä ja soitinta sylissä rutistaen on jostain syystä selkeämpi hahmottaa itseään ja suuntaansa. Mikä minä olen. Mihin minä olen menossa. Ei. Mihin minun pitäisi olla menossa.

Tuntuu kuin olisin vain hukkunut kartalta joksi aikaa, prioriteettini olivat varisseet väärään järjestykseen tai oikeastaan lakanneet olemasta, mutta vain hetkellisesti. Nyt tuntuu selkeältä. Päästyäni treenaamaan vihdoin kunnolla ensi kertoja kuukausiin oloni on parempi kuin kuukausiin. Naurettavan yksinkertaista. Soittaminen on pelastusrengas, se kiskoo minut pois siitä kaikesta, mikä on inhottavaa ja hullua. Tekee melkein mieli nauraa. Miten tyhmä olin aikaisemmin.

Eihän tämä korjaa kaikkea kerralla. Mutta ainakin asiat paranevat koko ajan. Olen löytänyt sen, yhtälön, jolla saan hetken lepoa sirpaloituvalle mielelle, saan rauhan edes vähäksi aikaa. Olenhan, enkö olekin? Musiikki turruttaa minun mieleni, saa minut tuntemaan jonkun muun tunteita kuin omiani, unohtamaan itseni ja kaiken sen itsekeskeisen idioottimaisen turhan mielipuolisuuden.

Toisaalta minä olen typerä, inhottava ja lihava, puhun liian kovaa ja väärällä äänellä ja tiedän muistavani sen heti kun kävelen koulun portaita ylös.

Enkä ole vieläkään varma mistään. Tiedän mitä haluan, tiedän tavoitteen, mutta olen unohtanut tien sen luokse. Joten minä jään siihen, sängynlaidalle istumaan puristaen harmonikkaa sylissäni kuin lapsi unilelua. Minä teen mitä vain. Painan otsani vasten soitinta ja juoksutan sormia pitkin näppäimiä: sormenpäihin ne tuntuvat miltei pehmeiltä, lohdullisilta ja tutuilta. Hullua, mutta soitin taitaa olla paras ystäväni.

En tahdo mennä huomenna kouluun. En tahdo mennä sinne enää koskaan. Siellä on vain ilkeitä ihmisiä tai ihmisiä, jotka tarkoittamatta pahaa saavat vahinkoa aikaan, tylsyyttä, puhetta ja meteliä joka tuntuu litistävän alleen käytävillä.

Ja ennen kaikkea en jaksa enää. Antakaa minun olla.

Vanhoista ystävistä

2011-04-16T23:31:00.002+03:00

"...So was it when my life began;
So is it now I am a man;
So be it when I shall grow old--."

- William Wordsworth, 1802

Minulla on muutama ystävä, jotka olen tuntenut armottoman pitkään. Kaiketi kaikilla on sellaisia hiekkalaatikolla muodostuneita suhteita, jotka ovat edes jotenkin säilyneet hengissä yli yläasteiän? Harventuneina tapaamisina, mutta elossa.

Omat pitkäaikaisystäväni ovat peräisin ala-asteelta. Niiden kanssa me muodostimme Kokeilukoulun Vuosikerran Nro 2, joka käsitti alun perin kaksikymmentäkuusi lasta. Kaksikymmentäkuusi aivan uutta pulpettia musiikkiopiston luokassa A10, kirjahyllyjä ei ensi alkuun ollut, eikä piirtoheitintä. Sen sijaan oli piano luokan nurkassa, hirveä määrä hälinää ja valtava, sokkeloinen Opisto tutkittavana. Kiipeilimme kerroksesta toiseen ja istuimme iltapäivät ruokalana toimivassa kahvilassa tuhlaten rahamme mehuun. Keväisin kahlasimme vielä aivan liian kylmässä meressä farkunlahkeet polvien tasalle käärittyinä.
Sieltä me aloitimme, kahtenakymmenenäkuutena. Yläasteelle siirryimme maantieteellisesti noin puoli kilometriä eri tiloihin ja vähenimme kuuteentoista, lukioon Liisankadulle meitä vaelsi enää vajaat kymmenkunta.

Minua hymyilyttää ajatella sitä lapsilaumaa, joka me olimme silloin vuosikymmen sitten. Värikkäissä vaatteissa ja toivottoman meluisina, jokaisella selässä jonkinlainen soitinkotelo. Olimme varmaan aika mahdottomia, ja kamalia.

Silloin me olimme aivan lapsia. En oikein usko, että kukaan pystyy kunnolla tuntemaan toista aivan lapsena. Olla lapsi on hyvin itseensä sulkeutunutta: ei ole vielä oppinut edes sanoja kaikille ajatuksille tai tunteille.
Onneksi tänään voin kuitenkin sanoa tuntevani edes muutamia niistä kahdestakymmenestäkuudesta. Nykyinen me olisi varmaankin noin neljä ihmistä, joita tapaan lähes päivittäin ja joiden kanssa puhun päivittäin nyt yhdettätoista vuotta. Ei, se ei haittaa minua.

On vain hassua muistella, millaisia olimme silloin joskus, niin kovin monia hammasrautoja, hiustenleikkuita, tyttöystäviä ja kasvupyrähdyksiä sitten. Ja sitten katsoa toista sillä tavoin hieman hämmästyneenä, mutta hymyillen. Sinä olet jo mies. Olet kasvanut jo aivan aikuiseksi, milloin se tapahtui?

Nämä muutamat aiheuttavat minussa epämääräistä hellyyttä. Emme tunne toisiamme läpikotaisin tai avaudu toisillemme joka asiasta: varsinkin poikien kanssa se on itse asiassa melko harvinaista.
Näin pitkä yhteys on kuitenkin tuonut yhteenkuuluvuuden, ja se sitoo meitä, löyhästi, mutta kuitenkin. Sen vuoksi emme ole koskaan kaukana toisistamme. Pitkänkin erossaolon jälkeen tunnemme yhä toisemme yhtä hyvin.

Te ette koskaan tee minulle pahaa, te olette turvallisinta mitä tiedän. Voin istua kanssanne rauhassa rappusilla aamuyöstä ja opetella puhaltamaan savurenkaita, silloin kun juhlat ovat jo miltei ohi mutta eivät aivan. Voimme nauraa ja puhua tai sitten olla aivan hiljaa. Sen tuntee joka tapauksessa. Varmuuden siitä, että me olemme edelleen ne samat ihmiset kuin kymmenen vuotta sitten, että tunnemme toisemme, että ennen kaikkea voimme aina palata näille rappusille istumaan.

Minä niin hirveästi pidän teistä. Onneksi te olette olemassa. Ja lopuksi halataan tiukasti jäähyväisiksi, seuraavaan kertaan.

Turha teksti rakkaudesta

2011-04-01T13:58:00.001+03:00

En taida kirjoittaa tänne kovin iloisia asioita. En tiedä miksi. Ehkä onnistun kirjoittamaan jotakin vain silloin, kun tuntuu niin pahalta, että se on pakko purkaa jotenkin.
En ole koskaan tainnut kirjoittaa siitä, millaista on olla rakastunut. Ehkä siksi, ettei se lainkaan ole kaunista tai helppoa tai taivu helposti sanoiksi. Voisin kuitenkin yrittää, sillä kaiketi se on positiivisten asioiden listallani.

Vaikka olen ollut nykyisessä suhteessani jo pitkään, en ole kuitenkaan ollut rakastunut kovin pitkään. Se olisi ollut vähän naurettavaa. Kärleken vid första ögonkastet ei ole kovin uskottavaa, eikä kaiketi edes mahdollista. Sen sijaan oletin alusta saakka tietäväni kyllä, miten tässä käy, ettei tästä seuraa kuin pahaa. Olen ollut ihan iloinen huomatessani olleeni väärässä.

Mutta millaista rakkaus sitten on? Silloin tällöin se on hienoa. Silloin tällöin se on pitkään nukuttuja lauantaiaamuja, iltapäiviä, joina voi kiireettä lukea yhdessä Helsingin Sanomia ja juoda maitokahvia. Jatkuvaa keskustelua, hyviä elokuvia ja kirjoja ja vielä parempaa musiikkia.
Se ei ole pakko jos sopii, ettei se ole. Voidaan tavata aina jos huvittaa, jos ei huvita, niin ei. Tulee varmasti päiviä, joina en tahdo nähdä yhtään ketään, sinuakaan, mutta toisaalta tulee myös päiviä, joina en tahdo nähdä ketään muuta kuin sinut.
Se saa iloiset hetket tuntumaan vielä iloisemmilta, tuo turvaa sillä minulla on aina joku, ja kaiketi se jotenkin kehittää ihmisenäkin. En ole varma. Mutta ennen kaikkea en ole koskaan halunnut olla kenellekään näin kiltti tai hyvä.

Pahimmillaan rakkaus on kuitenkin äärimmäistä epävarmuutta. Kun jotain on, sen voi aina myös menettää. Entä jos heräät jonain aamuna ja huomaat vain, ettet enää pidäkään minusta? Ystäviä, jotka haluavat "jättää teidät rauhaan". Ja vaikka rakkaus tosiaan on parhaimmillaan hienoa, se ei koskaan korvaa läheskään kaikkea, varsinkaan omia ystäviä ja omaa elämää, omia ajatuksia.
Mustasukkaisuutta, epäluottamusta, huonoa omatuntoa. Masetuneena on väärin pyytää toista korjaamaan itsensä, ja sitten vakuuttelee hädissään lupaan olla iloinen, lupaan olla iloinen ihan kohta taas!
Päiviä, joina tapaamiset peruuntuvat, puhelimessakin riidellään lyöden halpamaisesti, terävin sanoin niihin kohtiin, jotka tiedetään heikoiksi ja sovitaan vasta seuraavana iltana. Älä rakasta minua, älä kiinny minuun, minusta seuraa vain pahaa.

Mutta pääosin se on tosi hienoa. Sellaista jalat-viisitoista-senttiä-maanpinnan-yläpuolella-hienoa.