Kaikesta huolimatta valo

Viimeinen ryhmäterapiakäyntini ja olen sekaisin unenpuutteesta. Lomakkeita, arvosteltuja ruokapäiväkirjoja, tavoitearviointia, täytä tähän paino ja pituus tähän lääkitys ja äkkiä seison taas bussipysäkillä klinikan vieressä menossa kotiin takaisin pelkoni luokse. Neljä viikkoa vain minä ja pelko, ei tarvetta hoidolle ennen sitä, ei. Hyvä, kiltti tyttö. 

Sumun jälkeen tulee valo. Ymmärrän sanojesi sattuvan siksi että osa niistä on totta, sinä näet totuuden minussa ja osaat tulkita sitä vain osin. Vajoat ketjuuntuviin väärinymmärryksiin sillä enhän minä koskaan selitä sinulle mitään.
Olen sokea asioiden vakavuudelle, mutta ymmärrän kuten vain tarinan ensimmäinen persoona voi ymmärtää, analyyttisesti ja tunteetta. Tässä ovat faktat, tässä on totuus. Sinä näet kuoleman minussa. Sinä näet että niin kauan kuin kannan tätä sairautta kannan kuolemaa sisälläni. 

Mutta kerro minulle, onko kuolema aina läsnä?

Putoan ohi pilvien

Maanantai. Minua kolme kertaa vanhempi nainen katsoo minua silmälasiensa ylitse ja kertoo olevansa hämmentynyt, että minä olen hämmentävä. Että on kummallista miten kuittaan jokaisen ongelmani sanomalla niiden olevan "huvittavaa" tai "suhteellisen mielenkiintoista", miten välinpitämättömästi otan tämän kaiken.
Vajoan kasaan muutaman sentin, yritän sanoa jotakin vastaukseksi, mutta eihän minulla järkisyitä ole antaa. On vain se miltä kaikki tuntuu ja se kaikki on aivan liikaa, niin lamauttavan suuri määrä tunnetta etten uskalla päästää sitä ulos. Hetket kuluvat, istun hiljaa valkeassa huoneessa jonka ikkunasta näkee talojen katot, osana tuolien ympyrää.

Kirjoitukset alkavat kohta ja pääni on taas aivan sekaisin, pidennän päiviäni kirjastotunneilla ja salitreeneillä, iltaisin tuntuu kuin voisin pyörtyä väsymyksestä (mutten kai siltikään osaa nukkua edes lääkkeillä), sanasi ovat kovin pehmeitä ja suloisia korvissani juuri nyt mutta en osaa luottaa todellisuuteeni taaskaan.
Tänään heräsin taas ennen aurinkoa ja etsin kaksi tuntia kuntosalikorttiani löytämättä sitä, aamiaisesta oli siis päästävä eroon muilla keinoin, on melkein pelottavaa miten paljon vaikeampaa minun on sietää vähääkään (kiinteää) ruokaa sisälläni kun en ole päivään polttanut kaloreita huolellisesti verenmaku suussa. Kuin hylkisin kaikenlaista ravintoa. Aineenvaihdunta on kuitenkin viime vuosien vuoksi laskenut sen verran että se hidastaa minua ja minä olen kärsimätön kuten aina, tahtoisin jo rauhaan näiltä eri suuntiin nykiviltä mielialoilta ja tunteilta. Kaikelta.
 
Tämä maaliskuun yhdeksäs on ollut palasina aamusta asti, joka päivä nousen putoamaan, juuri tänään pitäisi silti olla sosiaalinen ja nauraa paljon vaikka jalat horjuisivatkin alla, ja tiedän tekeväni sen kaiken vaikken siihen oikeastaan pystyisikään.
Ovikellon soidessa olen jo solminut hiukset niskaan ja kiinnittänyt sukkanauhat tiukasti paikoilleen, hautautunut vaatteiden sekaan piiloon, te astutte sisään ja tuotte mukananne melun ja pakkasen tuoksun. On enää unohdus, toisiinsa sekoittuvat äänet, sanat joista ei mitenkään saa selvää ja taivas joka on niin paljon matalammalla kuin luulin, melkein niin alhaalla että siihen voisi vahingossa polttaa reiän palavalla savukkeella.

how to disappear completely

Alan maalata illan hämärtyessä. Arkkitehtuurikalvot ovat yhä siellä mihin ne jätin, siististi pinottuna kovien pahvilevyjen väliin läpinäkyvinä ja puhtaina, hieman rapisevina. Öljyvärit ja posterpaint tuoksuvat lohdullisen tutuilta, Goldberg-variaatiot virtaavat kaiuttimista hiljaisina ja pehmeinä.

Gouldin Goldbergit ovat kotimusiikkia, lempeää ja turvallista, hiljainen kaikki-on-hyvin polveilevissa muunnelmissa ja asteittain laskevassa bassosävelikössä. Ne ovat kulkeneet mukanani niin pitkään kuten värit ja siveltimetkin jotka illalla raahasin Yliskylästä, odottaneet hetkiä joina voi sulkea oven ja joksikin aikaa myös kaiken liian hankalan mielestä. Sekoitan pellavaöljyä siniseen värimassaan, työnnän hiukset otsalta ja painan siveltimen väriin.

Kun havahdun katsomaan kelloa aamu on jo saapunut ja variaatiot jo kauan sitten soineet loppuun. Kaulassani on vihreä kädenjälki ja kämmenet ja kyynärpäät ovat maalin peitossa. Kasvoni ovat varmaankin kalpeammat kuin koskaan, juon piparminttuteetä ja unohdan taas kerran kaikki ravintolisäni ja muut määrätyt tabletit (turhaa, turhaa).

Pudottelen vaatteet lattialle ja astun vaa'alle, itken numeroita sillä tässä ei ole logiikkaa, mutta ehkä minut on tarkoitettu ja määrätty olemaan määrittelemättömän pitkä aika tämän painoinen, kärsimään tästä liiallisesta olemuksestani jonkin aikaa. Onhan tämä kieltämättä ironisen osuva kiirastuli. Normaalius, oi mikä kirous, mikä henkilökohtainen helvetti. Me kaksituhattaluvun ahdistuneet lapset joita on psykiatriakeskuksessa jonoksi asti, meidän hauras sukupolvemme jossa on aina enemmän kuin pinnalle näkyy.

Kädet tärisevät kahvista, ulkona laulaa mustarastas, lupaus keväästä. Käännän auringonkukkana kasvoni kohti valoa. Huomenna, lupaan itselleni, huomenna saan taas jättää sydämenlyöntejä välistä vaikka ne ovat tänäänkin liian raskaita.

I never talk to strangers

Kuume nousee ja laskee, harhaisten öiden jälkeen heräsin kahden päivän unestani niin aikaisin että sain jopa lähdettyä koululle.
Istuessani portaiden alimmalla askelmalla katselin ohikulkevia, ihmisvirtaa josta tunnistin vain satunnaisia kasvoja ja ääniä, ja mietin miten kaikki ne ihmiset tuntuvat niin auttamattoman kaukaisilta ja se maailma, arkimaailma, niin vaikealta tavoittaa, vaikka väliä on konkretiassa niin vähän. Olin kerran ihminen, mutta nyt kaikki hajoaa. Minäkin olin joskus kuin te, mutta enää minulle on vain tämä: sivustaseuraajan osa ja surumielinen nukenhymy.

Kiskon hiukset auki ja kuljen portaat kanssasi ylös, uskallan ehkä katsoakin koetuloksiani kun lasket pisteet puolestani. Vaikka jännitin niin järjettömästi onnistuin kuitenkin istumaan saksankuunteluni, kirjallinen koe ja ainereaali odottavat haaleina varjoina ajatuksissa. Pelkään uutta romahdusta, sen syksyisen jälkeen on kuin syklinen vuodenkierto vaatisi sitä. (No más. Ei enempää, ei, en jaksa enää tämän enempää.)

Taivas on valkea, me puhumme taas kerran hieman ilkeitä ja hieman surullisia ja nauramme kumpikin omalle järjettömyydellemme, sinun hiustesi väri on tainnut vaihteeksi asettua paikoilleen jopa kuukaudeksi. Hymyilen niskallesi kun et huomaa, luulen että minun on ollut sinua ikävä.
Sinä näet rajasi, minä en hahmota omiani. Kädet liikehtivät nopeasti ilmassa kuvittaen sanottua, tupakat palavat loppuun. (Meidän surumme ovat aina samat, vain nimet vaihtuvat.)

Kotona soitan kolmen vuoden takaista Reginaa ja juon hajamielisenä vaniljakahvia, yhtäkkiä mieleni on täysin tyhjä, valkeaa tilaa, ajatuksetonta hiljaisuutta. Päästän irti kaikesta ja lakkaan odottamasta askelia käytävään, eivät ne olisi koskaan kääntyneet ovelleni.

Unohda minut huomenna.

the heart, it races

Sydän räpyttelee rinnassa (kuin kylkiluiden muodostamaan häkkiin olisi joku vanginnut pikkulinnun), sekoaa rytmissä kun ajattelen liian vaarallisia.
Viime viikko on sekalaisia sirpaleita päässäni vailla kiintopisteitä tai aikajärjestystä: unettomia öitä ja aamuja joihin nousen horjuvin jaloin vieraasta sängystä. Rekan kiihdyttäessä kadunkulmassa nauroin hysteerisesti silmissäni kauhu jonka peitin hyvin kuten aina, vedit minut syliisi ja valokuvissa kaikki oli varmasti aivan kuin puoli vuotta sitten. Karkit heitin kuitenkin laidan yli viimeistä myöten, liian vaarallista

Ryhmäterapiassa oli niin kummallista viimeksi kuten kaikki kerrat aikaisemminkin, jokin on katkonut yhteyden lausumani ja ajattelemani välillä ja se tekee totuudesta mahdotonta, siispä hymyilen, nyökkään, katson posket palaen maahan häpeissäni kun on minun vuoroni puhua. 
Ruokapäiväkirjat täynnä punakynää ja epämääräinen halu repiä koko paperikasa. On melkein mielenkiintoista odotella miten kauan minua jaksetaan retuuttaa hoidosta toiseen kun en sitten koskaan ollutkaan se stereotyyppinen käveleväksi diagnoosiksi pelkistynyt ihminen kuten oletettiin. Eihän tässä olekaan mennyt kuin kohta viisi vuotta vääristyneiden ajatusteni kanssa.


The cold of the keys in my pocket reminds me of my bed, en suostunut tällä kertaa jäämään vaikka olisit kai halunnut vaan juoksin mieluummin bussiin ja pakenin kotiin (pelkuri). Elämä takkuaa, liikaa hankaluuksia.
Kirjoittaminen on turhaa sillä minulla ei oikeastaan ole muuta sanottavaa kuin se ettei sanottavaa juuri nyt ole, kauhusta olen lausunut jo tarpeeksi enkä saa sitä käännettyä kauniimmaksi vaikka sanat ovatkin aina totelleet minua paremmin kuin ajatukseni. Aamulla nousen aikaisin, luen lehden, leijun parin sentin korkeudella maasta koko ajan ja menetän hiljalleen sen vähän mitä järjestäni on jäljellä.

eikä mikään olisi tuottanut enää suurempaa tuskaa

Veden alla on vaikea hengittää
olen vain osa tätä maailmaa.

(Onhan tämä melkein kuin rakkautta, onhan tämä kipu melkein kuin välittämistä.)

Tummat varjot silmien alla ja taas veritahroja polvissa (miksikö? en osaa selittää), saksan kuuntelu huomisaamuna. Nousen sängystä kellon näyttäessä yhdeksää, vaaka näyttää vähemmän (mutta yhä liikaa).
Vihaan itseäni niin suunnattomasti juuri nyt etten osaa edes selittää; öisin tuntuu etten voi nukkua siltä miten paljon minua inhottaa oma kehoni ja mieleni, että vartaloni paino on liikaa kantaa. Päänsisäinen itseruoskinta tekee kauniin paluun, osasin melkein odottaakin tätä. Lihava, läski, liian iso ja liian ruma. Ahne huora.

Ajatukset pyörivät kehääkehääkehää, ruoka on objekteja ja ei tästä syömisestä vaihteeksi mitään tule kun kaurapuuro ja salaattikin pitää oksentaa (logiikka: se on ruokaa), ja voi sitä kammottavaa helpotusta kun repii kaiken kynsillä kurkusta ylös, kun mikään (muu?) ei tuo rauhaa. Minulla oli niin kylmä eilenkin vaikka turvanani oli toisen ihmisen lämpö ja paksu untuvapeitto, en tuntenut silti sitä turvallisuutta vaikka olisi kai pitänyt, nukuin kuitenkin, onhan se sentään jotain.


Veden alla on vaikea hengittää, niin, pyysin seuraa mutten sitä (tietenkään) saanut joten kyllästyin ja kävelin lumisateessa uimahallille. Pukukopissa harmaatukkaiset vanhat venäläiset naiset tuijottavat jalkojani, annan niiden katsoa sulkien silmäni (minua ei ole) ja kääntäen selkäni kriittiselle yleisölle, uin pari kilometriä ja yritän saada ajatukset vaimenemaan vesimassoihin. Letitän hiukset pään ympärille ja mietin että ne peittävät kyllä tatuoinnin korvan takaa sitten kohta.

Kaikki sattuu. Tämä ei tule koskaan toimimaan, eihän. Juoksen karkuun päässä rauhattomina kimpoilevia ajatuksia. A priori viallinen ihminen.

(Onhan tämä melkein kuin rakkautta.)

"I have wounds on my hands from touching certain people."

Minä itken ja sinä puhut.

Lyöt lisää vaikka olet jo saanut mitä halusit, olen tässä, epätoivoisena, palasina, rikkinäisenä, onneksi olkoon kultaseni, olet osunut jokaiseen heikkoon kohtaan ja tuloksena on täydellinen knockout, hienosti tehty. Mutta sinä vain jatkat ja jatkat, naurat kyynelilleni ja kerrot rivien välissä kaikkien taiteen sääntöjen mukaan miten kyllä, painajaiseni ovat juuri niin totta kuin pelkäsinkin.

Puolen tunnin päästä minä itken edelleen, sinä puhut yhä, ja kolmen päivän päästä minä olen yhä palasina sillä aikaa kun sinä elät elämääsi muutaman metropysäkin päässä kylmän rauhallisesti, kuten aina ennenkin, häiriintymättä. Olen yhä aivan näkymätön, olemassa vain sopivissa määrin.

Eikä tunnu siltä että jaksaisin tänään(kään) olla olemassa, ei näillä haavoilla eikä tällä mielellä. En ymmärrä mitä odotan, mutta en liiku kuitenkaan mihinkään suuntaan. Täällä saan sentään olla hiljaisuudessa suurimman osan päivääni sillä aikaa kun aurinko painuu kauas puiden taakse ja kylmä hiipii yhä ylemmäs selkärankaa.